Epäonnistumisen pelon selättäminen

Hyvinvointi, Yleinen

Lapsena ja nuorena koin hyvin vahvasti pelkoa siitä että epäonnistun asioissa mitä yritän. Tämä rajoitti minua melkoisesti, en lähtenyt mielelläni kokeilemaan erilaisia harrastuksia, alisuoritin ja jätin väliin asioita tekosyiden turvin, mitä vaan ettei tarvitse tosissaan yrittää ja kaatua naamalleen muiden nähden. Olin niin kateellinen niille ketkä kantoivat itseään selkä suorana ja onnistuivat ensi kokeilulla uusissa asioissa, olisin tehnyt mitä vaan ollakseni sellainen. Taustalla oli epämukava olo omassa kehossa ja joitain mieleen jääneitä naljailuja mitkä otin itseeni paljon isommin kuin annoin näkyä. Tämä on aika yleistä kasvavalle ja muuttuvalle lapselle, uskaltaisin väittää, mutta pitkään jatkuneena ja käsittelemättömänä nämä ajatukset painoivat takaraivossa teini-iän yli.

Ihan viime vuosien aikana olen vasta pikku hiljaa oppinut (harjoittelemalla!) olemaan vertaamatta itseäni muihin, keskittymällä omaan tekemiseen ja muistuttamalla että toisten tekeminen ei ole mittari siitä miten minun pitäisi suoriutua. Samalla kateuden tunteet ovat muuttuneet ja avoimesti ihailen suorituksia mihin itsekin haluaisin pystyä. Epävarmuus on vaihtunut kokeilunhaluun ja itseni haastamiseen. Tästä olen hyvin iloinen, koska muistan kuinka rankalta elämä tuntui miettiessä miten paljon kivempaa toisen elämä on, kuinka paljon taitavampi joku toinen on ja miten onnellisempi olisinkaan jos saisin olla niin kuin joku muu. Ajatus että on etuoikeus olla minä oli hyvin kaukainen, nykyään taas olen ihan todella kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja millaiset valmiudet minulla on toimia elämäni eri osa-alueilla.

Nyt kun negatiiviset ajatukset eivät enää ohjaa omaa tekemistä olen uskaltautunut olemaan sellainen kuin olen ja astumaan epämukavuusalueellekin. Tämä on näkynyt elämässä siten, että en vaadi itseltäni liikoja vähättelemättä myöskään vahvuuksiani, annan itselleni aikaa ja muistutan itselleni ettenhän minä muiltakaan vaadi täydellisyyttä. Olen pelkästään tänä vuonna käynyt innoissani kokeilemassa tankotanssia, ilmajoogaa ja cheerleardingiä, viimeisimmässä olin jopa nostoissa nousijana mitä en ollut lähes ikinä yli 10 vuoden tanssiurani aikana vain koska pelkäsin korkeiden paikkojen lisäksi sitä mitä muut ajattelisivat minua nostaessaan! Kuulostaa ehkä pieniltä asioilta mutta minulla on ollut paljon mörköjä näissä asioissa. Myös tämän blogin ja instagramin pitäminen on tuntunut huomattavasti helpommalta kuin silloin nuorena, teen omaa juttuani omilla ehdoillani enkä koe enää samalla tavalla painetta siitä minkälaista tämän pitäisi olla.

Onnistumisen tunteet, uuden oppimisen kokemukset ja ylpeys itseä kohtaan ovat aivan uskomattomia voimavaroja. Ajatukseni itsestäni ovat armollisempia, lämpimiä ja tsemppaavia. Tavallaan harmittaa etten ole päässyt tähän pisteeseen aikaisemmin, jos olisin pystynyt olemaan jo nuorena avoimempi, itsevarmempi ja arvostanut itseäni enemmän, olisin välttynyt joiltain ikäviltä asioilta elämässäni. Mutta tiedän etten nyt olisi se mikä olen jos taustalla ei olisi kasvukipuja. Toki vieläkin on tilanteita joissa negatiiviset ajatukset heräävät mutta ne eivät ole lähelläkään samaa luokkaa kuin aiemmin. Hetken märehtimisen jälkeen pystyn järkeilemään asian itselleni niin ettei kaikki aina onnistu eikä se tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä, ja pystyn taas toimimaan normaalisti.

Eniten toivon että pystyisin auttamaan muitakin näkemään kuinka siistejä tyyppejä he ovat ja uskomaan siihen että meillä on kaikki mahdollisuudet ja valtuudet päättää minkälaisiksi halutaan tulla! Sillä miten puhumme ja mitä ajattelemme itsestämme on todellakin väliä ja se vaikuttaa isosti ihan kaikkeen. Elämämme pisin ihmissuhde on itsemme kanssa joten siitä kannattaa pitää huolta. En ole koskaan kuullut että kukaan piiskaisi itseään siitä kuinka paljon ankarampi olisi pitänyt olla itselleen, joten mitäpä jos vältettäisiin omat voivottelut vanhempana alkamalla rakastamaan itseämme jo nyt?

Mitä siulle kuuluu?

Yleinen

Tänään maailman itsemurhien ehkäisypäivänä on ajatuksissa pyöriny kysymys, mikä miut on saanut jaksamaan ja selviämään elämässä eteen tulleista haasteista? Vastaus ei ainakaan ole se että olisin ollut aina tosi vakaa ja rauhallinen, tai että olisin käsitellyt asiat ikäistäni kypsemmin. Noups. Se oli ja on edelleenkin ystävät ja perhe, heidän kanssaan keskustelu ja hiljaa oleminen. Tämä herätti jatkokysymyksen: mites ne keillä ei ole/eivät koe että olisi läheisiä keille asioita jakaa? Pelottava ajatus. Uskallan väittää että yksinäisyys on todella yleistä, ei välttämättä konkreettisesti ympärillä olevien ihmisten määrästä katsottuna mutta henkinen, oman pään sisällä oleva yksinäisyys. Tähän liittyy tunne ettei ole ketään kelle puhua, kuka ymmärtäisi tai välittäisi tarpeeksi.

Aina ei kyllä tunnu siltä että haluaisikaan jutella, tai nähdä ketään. Joskus ainut asia mitä haluaa tehdä on jäädä kotiin peiton alle itkemään. Sekin on ihan ok ja meillä kaikilla on niitä päiviä, joillain itkemistä on enemmän, joillain vähemmän. Olen itsessäni tunnistanut vahvasti sellaisen piirteen, että mitä enemmän mieltä painaa, sitä vetääntyneempi olen. Onneksi tämä on myös aika selkeä elämässäni oleville ihmisille, ja tällaisessa tilanteessa heidän suunnaltaan tuleekin kysymys ”onks kaikki ok, oot ollu jotenki hiljanen?”. Usein tuo kysymys riittää, padot aukeaa ja saan ulos sen mikä mieltäni on painanut. Aina ei kuitenkaan ole helppoa vastata rehellisesti, vaan ennen kuin kerkeää edes rekisteröidä oman suun liikkeet tajuaa sanoneensa ”ei täs mitää, vähä väsyttää.”

Kun on tuollaisessa tilanteessa, ettei saa sanottua omia fiiliksiä ja ajatuksia ääneen, tulee entistä yksinäisempi olo. Jos tuo jatkuu, asiat vaan kasaantuu eikä mitään saa ulos, tulee niitä epätoivon hetkiä että miten tästä muka selviää ja ei nämä asiat järjesty. Mieli tekee temppuja ja löydät itsesi ajattelemasta pahinta mahdollista skenaariota kaikesta, ja myös uskot siihen. Tämä on vaarallinen paikka olla yksin pitkään.

Koska tiedän itse miltä se tuntuu, ja olen myös kokenut kuinka pienillä teoilla ja sanoilla sen saa pysähtymään, käännettyä ympäri tai edes hidastumaan, tiedän kuinka tärkeää on olla se läheinen! Se joka jaksaa kysyä kerta toisensa jälkeen ette mitä kuuluu tai antaa halauksen ihan vaan koska näytät siltä että se voisi olla tarpeen. Olen itse maailman huonoin pitämään yhteyttä ihmisiin ja tämä vaivaa minua. Miten voin tietää, kaipaako joku läheisistäni juttuseuraa, olkapäätä mitä vasten itkeä tai vaikka vaan tsemppihalia jos ei nähdä tai jutella? En mitenkään. Siksi haluankin ryhdistäytyä ja kannustaa muitakin ryhdistäytymään olemaan se tyyppi, joka kysyy mitä kuuluu, kysyy uudestaan, lähtee kylään ja kertoo kuinka tärkeä tämä ihminen sinulle on.

Me kaikki kaivataan ihmiskontakteja, halutaan kuulua osaksi jotain ja tarvitaan joskus tukea arjen ja elämän haasteisiin. Pienet jutut tekee kokonaiskuvan, joten vaikka emme pysty piirtämään toisen kuvaa alusta, muistetaan lisätä niihin väriä ja valoa omalla toiminnallamme!

Lupaan itselleni

Hyvinvointi, Yleinen

Sunnuntaina alkoi syyskuu ja samalla syksy! Kesä oli kaikin puolin ikimuistoinen ja tietyllä tapaa todella haikeaa siirtyä eteenpäin, mutta odotan myös innolla mitä tämä syksy tuo tullessaan. Meillä alkoi eilen uuden tiimin kanssa tanssireenit eikä tää koutsi vois olla enempää täpinöissä! Hieman harmittaa etten oo pystyny juurikaan reenailemaan etukäteen angiinan vuoksi, mutta minkäs teet. Myös työrintamalla on tulossa muutoksia lähiaikoina, joten on taas paljon uusien asioiden sisäistämistä edessä! Kaiken edellä mainitun vuoksi ja myöskin tämän alkaneen syksyn kunniaksi haluan tehdä muutaman lupaukseni itselleni tulevaan liittyen.

Syön vähemmän punaista lihaa ja alan panostamaan ruuanlaittoon! Tää on asia mitä oon halunnut tehdä jo pitkään ja keväällä olikin sellainen jakso kun se toteutu paremmin. Nyt kesän aikana on syömiset valitettavasti mennyt vähän helpoimman kautta ja sen on huomannut kehon toiminnoista. Tuntuu että turvottava tunne on niin fyysistä kuin henkistäkin tällä hetkellä, ja aineenvaihdunta ei ihan normaalitasolla ole. Aika palauttaa järjestys tähän temppeliin!

Tutkistelen omia tunteitani ja tutustun itseeni enemmän. Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä kuka minä olen juuri nyt, jotenkin olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyytenä itseeni liittyen ja monessa asiassa ajatellut ”no tällänenhä mie oon”. Kuitenkin elämässä on viimevuosina tapahtunut paljon enkä ole enää se 20 vuotias tyllerö, joten koen nyt tärkeäksi alkaa zoomailemaan millainen aikuinen minusta on kasvanut.

Panostan kehonhuoltoon enemmän. Tämä on todella tärkeä asia kun reenailee salilla ja nyt kun tanssi palaa arkielämään mm. liikkuvuus tulee tärkeään rooliin, sekä lajiin kuuluvien äkkiliikkeiden ja kehon monipuolisen rasittavuuden vuoksi haluan omalla tekemiselläni ehkäistä mahdollisia vammoja ja muutenkin optimoida kehon toimintaa.

Olen armollinen itselleni ja hyväksyn omat rajani. Nyt kun alkaa uusi työ ja aloitan isoa panostusta vaativan urakan tanssin parissa pyrin olemaan enemmän hereillä oman mielen ja kehon lähettämiin viesteihin omasta jaksamisesta ja tarpeista. Olen aika taidokkaasti vetänyt itseni piippuun useita kertoja elämäni aikana, enkä välttämättä ole edes itse huomannut sitä. Olen ehkä ihmistyyppinä myös sellainen että haluan selviytyä ja oletankin että selviydyn melko raskaankin kuorman kanssa. Asia mikä vaatii opettelua onkin se, ettei arjen tarvitse olla selviytymistä. Onnistumista ja onnea ei mitata sillä miten paljon kerkeän tekemään, vaan sillä että nautin asioista mitä teen.

Ihanaa syksyn alkua kaikille, ja muistakaa että olemme oman elämämme johtajia!

Liikunta on kaikkia varten

Hyvinvointi, Urheilu

Mennään hetkeksi ajassa taaksepäin, sen verran että autoilla ajoivat vain parempituloiset eikä kaikkia perheenjäseniä kuljetettu ympäriinsä kouluihin ja harrastuksiin. Tuolloin tuli väistämättä liikuttua käyttäen omaa kehoa kulkuvälineenä. Monet asiat mitkä nykyään tulevat meille valmiina tai koneen tekemänä, tehtiin itse vaatien oman energian käyttöä. Tuolloin vapaa-aika meni pitkälti tehden kaikennäköisiä puhdehommia ja ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin jäädä sisälle katsomaan netflixiä jos ei huvita tehdä mitään. Maailma pyöri pitkälti hikoilua vaativien tekemisten ansiosta. Kaiken tämän tavallisen kaikilta vaaditun aktiivisen tekemisen lisäksi ihmisillä oli harrastuksia; musiikkia, taidetta, lukemista, käsitöitä ja urheilua. Tuolloin ei ollut niin väliä vaikka ei ollut urheilullinen tai kiinnostunut jostain tietystä lajista, liikkumista ja urheilua ei tarvinnut sekoittaa toisiinsa. Tulihan sitä tehtyä yhtä sun toista fyysistä päivän aikana muutenkin.

Nykyäänhän asiat ovat toisin monella tapaa, liikumme paikasta toiseen pääsääntöisesti jollakin kulkuneuvolla, työt tehdään yhä enemmän istualleen ja vietämme mielellään vapaa-aikaa ruutujen äärellä, joiden avulla maailma tuodaan meidän luokse sen sijaan että itse menisimme sen luokse. Kaikki mitä voidaan, ulkoistetaan: lumityöt, kotihommat, ruuanlaitot, kaupassakäynnit… Tilaamme ruuista ja vaatteista lähtien kaiken kotiovelle minimoiden liikutut metrit. Nykymaailma myös kannustaa tähän tarjoamalla lisää mahdollisuuksia istua kotisohvalla samalla kun hoidat työt läppärillä ja verkostoidut toisten ihmisten kanssa somen avulla. Kehitys on ollut ihan uskomatonta ja mitkä mahdollisuudet meille onkaan tarjottu tietotekniikan kehittymisen ja koneellistumisen myötä! Ja tämä kaikki tuntuu meistä täysin normaalilta, emmekä uhraa sille juuri ajatusta. Arkiviikon fyysinen suorittaminen jää helposti muutamaan sataan hassuun metriin joita kertyy kävellessä jääkaapille, vessaan, autolle ja välttämättömiin siirtymisiin yleensä sisätiloissa. Ja niinkuin aina ennenkin, ihmisiä kiinnostavat eri asiat ja harrastuksia on tullut vain lisää. Urheilu ja liikunta ovat edelleenkin vain osaa meistä kiinnostava asia ja suuremman osan ihmisten intohimona on muita asioita. Samalla kun olenkin ehdottomasti sitä mieltä että kaikille urheilun ei todellakaan tarvitse olla sydämen asia, luo tämä huolen ottaen huomioon kehittyneiden maiden kansalaisten elämäntavat tänäpäivänä.

Käsitys liikunnasta on muuttunut sen jälkeen kun siitä tuli valinnainen asia, se on mielestäni kaventunut ja virheellisesti sumentunut sillä, että sen pitäisi olla tietynlaista tai vaatisi hirveästi. Liikuntaan on myös liitetty tietynlainen paine ja kynnys, sillä kaiken tekemisen tulisi olla ulkopuolisen silmin tavoitteellista, hyvin suunniteltua ja toteutettua. Nythän arvioidaan ja arvostellaan ihmisten vartaloita, reenien sisältöä, tapoja ja tyylejä ihan avoimesti ja koetaan että kaikilla on jopa velvollisuus neuvoa toisia vaikka apua ei pyydettäisikään. ”Ei kannata hölkätä, tee mieluummin HIIT, sillä polttaa nopeammin kaloreita”, ”Mitä järkeä edes käydä salilla jos ei toimi tavoitteellisesti, ei siinä mitään tuloksia muuten saa”. Ihmiset nyökkäilevät hyväksyvästi jos erilaisia lajireenejä on useat viikossa, mutta onko reaktio samanlainen jos joku kertoo liikkuvansa kaikki työmatkat pyöräillen ja tekevän päivän päätteeksi lumitöitä tunnin ajan? Yleensä ei, silloin pikemminkin kysytään miten joku voi jaksaa ja mietitään kuinka paljon mukavampaa on liikkua autolla kun palella ulkona. Tämäkin on siinä mielessä hassua, että uskallan väittää ettei kellään pyörällä tai reippaasti kävelemällä liikkuvalla ole erityisen kylmä sitä tehdessään, edes talviaikaa. Miksi hyötyliikunta on niin aliarvostettua vaikka se on helpoimpia tapoja ylläpitää omaa terveyttä arjen keskellä?

Jos hyötyliikunnan määrä arkena on pieni, mutta käy vaikka 3-4 kertaa viikossa kuntosalilla tekemässä tunnin reenin, tulee siitä nippanappa täyteen Suomessa käytetyn liikuntasuosituksen fyysisen rasituksen viikottainen saanti aikuiselle ihmiselle. Ja suositus on siis ihan tavan tallaajalle, mikä tarkoittaa sitä että sen ollaan katsottu olevan saavutettavissa arjen keskellä. Miettikää, kuinka helppoa on elää täyttämättä edes tuntia fyysistä rasitetta viikossa jos itsellä ei ole mitään harrastuksia. Aika pelottavaa tulevaisuutta miettien kun sairastavuus, ylipaino, mielenterveysongelmat ja eristyneisyys fyysisistä ihmiskontakteista yleistyy jatkuvasti. Mikä minua eniten ärsyttää on liikkumattomuuden puolustelu sillä, ettei kaikki ole hyviä liikunnassa, ei ole varaa harrastaa tai ei kerkeä arjen keskellä järjestämään aikaa sille. Ihan oikeasti, hyvin harvassa jutussa on hyvä harjoittelematta, ja ei liikunnan tarvitse olla jotain erikoista tai tiettyä lajia, valtaosa osaa ja pystyy kävelemään, tekemään niitä lumitöitä ja jammailemaan musiikkiin. Kaikki edellämainitut ovat myös ilmaisia eivätkä vaadi kummoisia välineitä. Mitä aikaan tulee, niin sehän on täysin meidän omissa käsissä mihin sen käytämme. Voi tehdä vaikka kauppareissun pyörällä tai kävellen ja saada samalla liikuntaa.

Kun tutkailee ihmiskehoa, voi jo sen enempää asiasta tietämätönkin todeta että meidät on tehty liikkumaan. Miksi ihmeessä meillä olisi näin monia lihaksia, luita, niveliä ja rustoja jos tarkoituksemme olisi istuskella paikallaan ja katsellen kun koneet tekevät hommat puolestamme. Kehomme myös viestii meille jatkuvasti asioita, jos vain sitä kuuntelemme, tuntuuko pitkän tietokoneella olon jälkeen siltä että pitäisi suoristaa selkä? Tai puutuuko takalisto ja alaraajana istumisen tuloksena? Nämä kaikki tuntemukset on juurikin sitä varten, että ymmärtäisimme pysyä aktiivisina, niin kuin kehoillemme ominaista on. Liikkumattomuus ja epäterveellinen ravitsemus ovat oikeasti oman kehon turmelemista, ei sitä voi mitenkään kaunistella. Mitä vähemmän liikkuu, sitä heikompi tuki- ja liikuntaelimistö on. Peruskoulussa joku opettajistani joskus sanoi että ihmiset kuolevat sukupuuttoon kun kaikki tapahtuu nappia painamalla eikä enää itse tarvitse liikkua edes päivittäisten tarpeiden vuoksi. Tämä on jäänyt mieleeni ja mitä enemmän sitä ajattelee niin kyllähän se ihan järkeen käy. Huolestuttavaa on se, kuinka paljon lähemmäksi tätä ollaan tultu sanotaan vaikka 40:ssä vuodessa.

Tämän kaiken pohjustamana heitänkin ilmoille väittämän: Kaikkien ei tarvitse urheilla, mutta jokaisen tulee liikkua. Mikäli siis haluaa pysyä terveenä ja pystyä liikkumaan jatkossakin.

Ruokamorkkis ja kehopositiivisuus

Hyvinvointi, Ravitsemus, Urheilu

Oon nyt lyhyen ajan sisään lukenut useamman postauksen instagramissa ja blogeissa liittyen syömisen, tarkennettuna juurikin herkkujen syömisen aiheuttamaan morkkikseen. Monille, kuten allekirjoittaneellekin, tämä on tuttu tunne. Joskus kun olin vähän huonossa paikassa itseni ja elämäni kanssa, koin tätä morkkista useammin, ja tuolloin myös harrastin niin sanottua lohtusyömistä. Nykyään aika harvoin tulee syötyä varsinaisesti tunteiden johdattamana ja muutenkin koen hallitsevani itseäni tässäkin asiassa paremmin. Enkä nyt tarkoita, että kontrolloisin ja vahtaisin syömisiäni tarkasti tai pakonomaisesti, vaan yksinkertaisesti sitä ettei mikään tai kukaan muu kuin minä itse tietoisesti vaikuta ja päätä mitä syön ja milloin. Eikä kukaan muu myöskään saa minulle aiheutettua huonoa omatuntoa syömisistäni, niinkuin nuorempana sai. Toisin sanoen olen tyytyväinen minun ja ruuan väliseen suhteeseen, joka muuten on yksi tärkeimmistä suhteista joita ylläpidän päivittäin.

Tänään oli kyllä täydellinen kevätpäivä, saan niin paljon energiaa tosta auringonvalosta.

Janni Hussi kirjoitti omaan blogiinsa tekstin tunnesyömisestä johon itse pystyin hyvin samaistumaan. Syön herkkuja viikottain hyvillä mielin eikä maailmani kaadu siihen että syön viikonpäivästä riippumatta jotain normaalista poikkeavia herkkuja. Silloin siis kun itse tietoisesti teen päätökseen siitä ja oikeasti haluan syödä niitä. Mutta juurikin se negatiivisten tunteiden vuoksi syöminen, mitä itse tein joskus vuosia sitten paljonkin ja mistä Janni blogissaan kirjoittaa, aiheuttaa minullekin morkkiksen. Tällöin minusta tuntuu etten ole itse hallinnassa syömisistäni ja kun en oikeasti vaan halua syödä usein tai paljon runsaasti sokeria/suolaa/rasvaa sisältäviä ruokia, niin turhauttaa miksi joku ahdistuksen tai surun tunne minut saa sen tekemään. Minun ajatukseni tunnesyömisestä on juurikin se, että kun normaalisti en halua syödä herkkuja niin en syö ja jos haluan niin syön, mutta kun en halua syödä herkkuja ja tapahtuukin jotain mikä vetää mielialat alas syön niitä silti tietyllä tapaa omaa haluani vastaan vain tietynlaisena coping keinona tähän ikävään asiaan, tunnesyön.

Ajoittainen tunnesyöminen on inhimillistä, eikä minusta tarkoita syömishäiriödiagnoosin tarvetta, sama kuin joskus alakuloisuutta ja masentuneisuutta tunteva ihminen ei välttämättä ole masentunut. Näen asian niin, että tämä tunnesyöminen on kuitenkin yksi syömishäiriöön altistava tekijä, sillä esimerkiksi bulimian ominaispiirteitähän on juurikin se, että syöt pakonomaisesti paljon ja sen jälkeen tyhjennät itsesi esimerkiksi oksentamalla. Siksi on minusta vain hienoa että ihmiset tunnistavat tekevänsä tätä ruuan coping keinona käyttämistä ja puhuvat siitä ääneen. Itse en nähnyt että Janni olisi tekstissään tehnyt syömishäiriöstä kannustettavaa tai yrittänyt tuoda esille että syödessäsi suklaata sinulla kuuluu olla huono olo asiasta, yllätyksekseni tekstin kuitenkin pystyi ilmeisesti näinkin lukemaan. Mutta meitä on moneen ja omien kokemusten ja taustojen perusteella löydämme helposti samasta tekstistä eri tarkoituksia. Pyrin myös henkilökohtaisesti siihen, etten lue rivien välistä liikaa asioita mitä kirjoittaja ei sinne ole välttämättä tarkoittanut vaan jos tekstissä lukee ”hauki on kala” niin kirjoittaja on voinut tarkoittaa sillä hetkellä kokevansa hauen olevan kala eikä ole vain maininnut perään kaikkia skenaarioita joissa hauki ei välttämättä ole vain kala. Tällä tavalla olen melko yksinkertainen kaveri.

Haettiin töiden jälkeen kotiin ruokaa oikeen vimosen päälle! Eka laskiaispulla varmaan pariin vuoteen ja Tuen grillin burgeri, viinilasista mitäs muutakaan kun pepsi maxia.

Keskustelin parin hyvän ystäväni kanssa tunnesyömisestä ja ruokamorkkiksesta ja huomasin kuinka saman henkisesti ajatellaan näistä asioista, toki kaikki toi omaa näkökulmaansa ja kokemustaan esille mikä loi asiaan uutta valoa ainakin itselle. Yhteneväisyyteen mielipiteissä varmasti vaikuttaa se, että olemme lähes saman ikäisiä, urheilemme aktiivisesti ja olemme kiinnostuneita omasta hyvinvoinnista ja tuomme sen käytännön tekemiseen mukaan. Kokonaiskuvan tärkeys oli keskustelussamme se juttu, halutaan syödä niin, että se tukee meidän muuta tekemistä ja jaksamista. Tietynlainen suunnitelmallisuus omassa syömisessä helpottaa asiaa ja koska itse tiedän kuinka paljon paremmin voin niin henkisesti, fyysisesti ja kyllä, myös sosiaalisestikin kun syön terveellisesti, niin kyllä siihen haluaa panostaakin. Annan keholleni eväät joilla se pystyy pysymään terveenä mahdollisimman pitkään, ja vaikka on paljon sairauksia joita emme pysty elämäntavoillakaan estämään niin ainakin teen parhaani. Toki on myös normaalia syödä niitä ei-niin-terveellisiäkin juttuja silloin tällöin, ja kuten jo sanoin niin syönkin. Mutta se, että niiden tulisi kuulua kaikkien ruokavalioon ei minusta pidä kyllä paikkaansa, sillä emmehän me niitä varsinaisesti tarvitse. Kaikkia niitä asioita mitä herkuista (eli runsaasti sokeria/muuta makeutusta, suolaa tai rasvaa sisältävistä tuotteista) ”pitäisi” saada, löytyy tavallisissa määrissä myös ihan perus ruoka-aineista, eli päivittäinen herkuttelu lasketaan vielä siihen päälle ja huomaamatta määrät voi kasvaa korkeiksi.

Ja fakta vaan on se, että sisäelimet eivät kestä liikaa sokerin, suolan tai rasvan saantia pidemmän päälle vaan riskit erilaisiin pitkäaikaissairauksiin kasvaa jos niitä paljon ja usein nauttii. Ja vaikka liikunta voi estää esimerkiksi painonnousun, ei se kumoa kaikkia ravitsemuksen vaikutuksia (tämän takia ”jos urheilen ei haittaa vaikka söisin mitä tahansa” ajatus ei valitettavasti ole myöskään täysin totta). Monesti nähdään ja ajatellaan vain niitä ulkoisia muutoksia, ei haluta että paino nousee tai puhutaan siitä ettei kaikkien tarvitse olla missin mitoissa (eikä tietenkään tarvitsekaan), mutta siitä unohtuu yksi tärkeimmistä seikoista > mitä tapahtuu kehomme sisällä kun elämme tietyillä elämäntavoilla ja ruokailutottumuksilla? Koettu terveydentila on tärkeä mittari millä voimme päästä pitkällekin, mutta ei pitäisi unohtaa sitä että on myös se mittareilla, kokeilla ja tutkimuksilla arvioitava fyysinen terveys jota mielestäni ehkä liikaakin sivuutetaan sillä koetulla terveydellä. On mahdollista elää onnellista, iloista ja tyytyväistä elämää kuitenkin hitaasti kuormittaen ja vaarantaen fyysistä terveyttä. Toisaalta, voi myös elää fyysiselle terveydelle optimaalisilla elämäntavoilla ja samalla kokea tyytymättömyyttä, ahdistusta ja henkistä pahoinvointia.

Tänään oli myös monta syytä kilistellä!

Se ultimaattinen kehopositiivisuus ja selflove mistä paljon puhutaan on minulle ja minun mielestäni kuitenkin näiden tasapainottaminen keskenään. Haluan olla ja olenkin onnellinen elämässäni, rakastan ja saan vastarakkautta sekä itseltäni että läheisiltäni ja vietän päivät tehden asioita joista nautin. Ja näihin asioihin kuuluu muun muassa urheilu, muu liikkuminen, terveellisesti ja monipuolisesti syöminen kieltämättä itseltäni mitään ja sellaisten asioiden välttäminen joiden tiedän riskeeraavan fyysistä terveyttäni. Näiden lisäksi siihen kuuluu tietenkin myös tyytyväisyys omaan vartalooni, eli itseni kohdalla se tarkoittaa että muokkaan sitä haluamaani suuntaan urheilulla, katselen itseäni peilistä ja käyn vaa’alla tietääkseni painoni. Jonkun mielestä olen pinnallinen tämän vuoksi, mutta peilikuva tai vaa’an lukemat eivät ole se syy miksi elän niin kuin elän ja se on vain yksi osa-alue tässä omassa kokonaisuudessani. Kaikille tämä ei kuulu asiaan ja sekin on täysin fine. Eikä ole vain yhdenlaista vartaloa johon voi olla tyytyväinen, tämän vuoksi toisiin vertailu on ihan turhaa. Ja se, että joku haluaa erilaisen vartalon kuin minulla ei ole pois minulta, eikä minun tyytyväisyys omaan vartalooni ole pois kenenkään muun vartalosta. Täytyy aina muistaa se, että ainut ihminen joka määrittelee juuri sinun kehopositiivisuuden ja rakkauden itseäsi kohtaan on sinä itse!