Epäonnistumisen pelon selättäminen

Hyvinvointi, Yleinen

Lapsena ja nuorena koin hyvin vahvasti pelkoa siitä että epäonnistun asioissa mitä yritän. Tämä rajoitti minua melkoisesti, en lähtenyt mielelläni kokeilemaan erilaisia harrastuksia, alisuoritin ja jätin väliin asioita tekosyiden turvin, mitä vaan ettei tarvitse tosissaan yrittää ja kaatua naamalleen muiden nähden. Olin niin kateellinen niille ketkä kantoivat itseään selkä suorana ja onnistuivat ensi kokeilulla uusissa asioissa, olisin tehnyt mitä vaan ollakseni sellainen. Taustalla oli epämukava olo omassa kehossa ja joitain mieleen jääneitä naljailuja mitkä otin itseeni paljon isommin kuin annoin näkyä. Tämä on aika yleistä kasvavalle ja muuttuvalle lapselle, uskaltaisin väittää, mutta pitkään jatkuneena ja käsittelemättömänä nämä ajatukset painoivat takaraivossa teini-iän yli.

Ihan viime vuosien aikana olen vasta pikku hiljaa oppinut (harjoittelemalla!) olemaan vertaamatta itseäni muihin, keskittymällä omaan tekemiseen ja muistuttamalla että toisten tekeminen ei ole mittari siitä miten minun pitäisi suoriutua. Samalla kateuden tunteet ovat muuttuneet ja avoimesti ihailen suorituksia mihin itsekin haluaisin pystyä. Epävarmuus on vaihtunut kokeilunhaluun ja itseni haastamiseen. Tästä olen hyvin iloinen, koska muistan kuinka rankalta elämä tuntui miettiessä miten paljon kivempaa toisen elämä on, kuinka paljon taitavampi joku toinen on ja miten onnellisempi olisinkaan jos saisin olla niin kuin joku muu. Ajatus että on etuoikeus olla minä oli hyvin kaukainen, nykyään taas olen ihan todella kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja millaiset valmiudet minulla on toimia elämäni eri osa-alueilla.

Nyt kun negatiiviset ajatukset eivät enää ohjaa omaa tekemistä olen uskaltautunut olemaan sellainen kuin olen ja astumaan epämukavuusalueellekin. Tämä on näkynyt elämässä siten, että en vaadi itseltäni liikoja vähättelemättä myöskään vahvuuksiani, annan itselleni aikaa ja muistutan itselleni ettenhän minä muiltakaan vaadi täydellisyyttä. Olen pelkästään tänä vuonna käynyt innoissani kokeilemassa tankotanssia, ilmajoogaa ja cheerleardingiä, viimeisimmässä olin jopa nostoissa nousijana mitä en ollut lähes ikinä yli 10 vuoden tanssiurani aikana vain koska pelkäsin korkeiden paikkojen lisäksi sitä mitä muut ajattelisivat minua nostaessaan! Kuulostaa ehkä pieniltä asioilta mutta minulla on ollut paljon mörköjä näissä asioissa. Myös tämän blogin ja instagramin pitäminen on tuntunut huomattavasti helpommalta kuin silloin nuorena, teen omaa juttuani omilla ehdoillani enkä koe enää samalla tavalla painetta siitä minkälaista tämän pitäisi olla.

Onnistumisen tunteet, uuden oppimisen kokemukset ja ylpeys itseä kohtaan ovat aivan uskomattomia voimavaroja. Ajatukseni itsestäni ovat armollisempia, lämpimiä ja tsemppaavia. Tavallaan harmittaa etten ole päässyt tähän pisteeseen aikaisemmin, jos olisin pystynyt olemaan jo nuorena avoimempi, itsevarmempi ja arvostanut itseäni enemmän, olisin välttynyt joiltain ikäviltä asioilta elämässäni. Mutta tiedän etten nyt olisi se mikä olen jos taustalla ei olisi kasvukipuja. Toki vieläkin on tilanteita joissa negatiiviset ajatukset heräävät mutta ne eivät ole lähelläkään samaa luokkaa kuin aiemmin. Hetken märehtimisen jälkeen pystyn järkeilemään asian itselleni niin ettei kaikki aina onnistu eikä se tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä, ja pystyn taas toimimaan normaalisti.

Eniten toivon että pystyisin auttamaan muitakin näkemään kuinka siistejä tyyppejä he ovat ja uskomaan siihen että meillä on kaikki mahdollisuudet ja valtuudet päättää minkälaisiksi halutaan tulla! Sillä miten puhumme ja mitä ajattelemme itsestämme on todellakin väliä ja se vaikuttaa isosti ihan kaikkeen. Elämämme pisin ihmissuhde on itsemme kanssa joten siitä kannattaa pitää huolta. En ole koskaan kuullut että kukaan piiskaisi itseään siitä kuinka paljon ankarampi olisi pitänyt olla itselleen, joten mitäpä jos vältettäisiin omat voivottelut vanhempana alkamalla rakastamaan itseämme jo nyt?

Mitä siulle kuuluu?

Yleinen

Tänään maailman itsemurhien ehkäisypäivänä on ajatuksissa pyöriny kysymys, mikä miut on saanut jaksamaan ja selviämään elämässä eteen tulleista haasteista? Vastaus ei ainakaan ole se että olisin ollut aina tosi vakaa ja rauhallinen, tai että olisin käsitellyt asiat ikäistäni kypsemmin. Noups. Se oli ja on edelleenkin ystävät ja perhe, heidän kanssaan keskustelu ja hiljaa oleminen. Tämä herätti jatkokysymyksen: mites ne keillä ei ole/eivät koe että olisi läheisiä keille asioita jakaa? Pelottava ajatus. Uskallan väittää että yksinäisyys on todella yleistä, ei välttämättä konkreettisesti ympärillä olevien ihmisten määrästä katsottuna mutta henkinen, oman pään sisällä oleva yksinäisyys. Tähän liittyy tunne ettei ole ketään kelle puhua, kuka ymmärtäisi tai välittäisi tarpeeksi.

Aina ei kyllä tunnu siltä että haluaisikaan jutella, tai nähdä ketään. Joskus ainut asia mitä haluaa tehdä on jäädä kotiin peiton alle itkemään. Sekin on ihan ok ja meillä kaikilla on niitä päiviä, joillain itkemistä on enemmän, joillain vähemmän. Olen itsessäni tunnistanut vahvasti sellaisen piirteen, että mitä enemmän mieltä painaa, sitä vetääntyneempi olen. Onneksi tämä on myös aika selkeä elämässäni oleville ihmisille, ja tällaisessa tilanteessa heidän suunnaltaan tuleekin kysymys ”onks kaikki ok, oot ollu jotenki hiljanen?”. Usein tuo kysymys riittää, padot aukeaa ja saan ulos sen mikä mieltäni on painanut. Aina ei kuitenkaan ole helppoa vastata rehellisesti, vaan ennen kuin kerkeää edes rekisteröidä oman suun liikkeet tajuaa sanoneensa ”ei täs mitää, vähä väsyttää.”

Kun on tuollaisessa tilanteessa, ettei saa sanottua omia fiiliksiä ja ajatuksia ääneen, tulee entistä yksinäisempi olo. Jos tuo jatkuu, asiat vaan kasaantuu eikä mitään saa ulos, tulee niitä epätoivon hetkiä että miten tästä muka selviää ja ei nämä asiat järjesty. Mieli tekee temppuja ja löydät itsesi ajattelemasta pahinta mahdollista skenaariota kaikesta, ja myös uskot siihen. Tämä on vaarallinen paikka olla yksin pitkään.

Koska tiedän itse miltä se tuntuu, ja olen myös kokenut kuinka pienillä teoilla ja sanoilla sen saa pysähtymään, käännettyä ympäri tai edes hidastumaan, tiedän kuinka tärkeää on olla se läheinen! Se joka jaksaa kysyä kerta toisensa jälkeen ette mitä kuuluu tai antaa halauksen ihan vaan koska näytät siltä että se voisi olla tarpeen. Olen itse maailman huonoin pitämään yhteyttä ihmisiin ja tämä vaivaa minua. Miten voin tietää, kaipaako joku läheisistäni juttuseuraa, olkapäätä mitä vasten itkeä tai vaikka vaan tsemppihalia jos ei nähdä tai jutella? En mitenkään. Siksi haluankin ryhdistäytyä ja kannustaa muitakin ryhdistäytymään olemaan se tyyppi, joka kysyy mitä kuuluu, kysyy uudestaan, lähtee kylään ja kertoo kuinka tärkeä tämä ihminen sinulle on.

Me kaikki kaivataan ihmiskontakteja, halutaan kuulua osaksi jotain ja tarvitaan joskus tukea arjen ja elämän haasteisiin. Pienet jutut tekee kokonaiskuvan, joten vaikka emme pysty piirtämään toisen kuvaa alusta, muistetaan lisätä niihin väriä ja valoa omalla toiminnallamme!

Lupaan itselleni

Hyvinvointi, Yleinen

Sunnuntaina alkoi syyskuu ja samalla syksy! Kesä oli kaikin puolin ikimuistoinen ja tietyllä tapaa todella haikeaa siirtyä eteenpäin, mutta odotan myös innolla mitä tämä syksy tuo tullessaan. Meillä alkoi eilen uuden tiimin kanssa tanssireenit eikä tää koutsi vois olla enempää täpinöissä! Hieman harmittaa etten oo pystyny juurikaan reenailemaan etukäteen angiinan vuoksi, mutta minkäs teet. Myös työrintamalla on tulossa muutoksia lähiaikoina, joten on taas paljon uusien asioiden sisäistämistä edessä! Kaiken edellä mainitun vuoksi ja myöskin tämän alkaneen syksyn kunniaksi haluan tehdä muutaman lupaukseni itselleni tulevaan liittyen.

Syön vähemmän punaista lihaa ja alan panostamaan ruuanlaittoon! Tää on asia mitä oon halunnut tehdä jo pitkään ja keväällä olikin sellainen jakso kun se toteutu paremmin. Nyt kesän aikana on syömiset valitettavasti mennyt vähän helpoimman kautta ja sen on huomannut kehon toiminnoista. Tuntuu että turvottava tunne on niin fyysistä kuin henkistäkin tällä hetkellä, ja aineenvaihdunta ei ihan normaalitasolla ole. Aika palauttaa järjestys tähän temppeliin!

Tutkistelen omia tunteitani ja tutustun itseeni enemmän. Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä kuka minä olen juuri nyt, jotenkin olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyytenä itseeni liittyen ja monessa asiassa ajatellut ”no tällänenhä mie oon”. Kuitenkin elämässä on viimevuosina tapahtunut paljon enkä ole enää se 20 vuotias tyllerö, joten koen nyt tärkeäksi alkaa zoomailemaan millainen aikuinen minusta on kasvanut.

Panostan kehonhuoltoon enemmän. Tämä on todella tärkeä asia kun reenailee salilla ja nyt kun tanssi palaa arkielämään mm. liikkuvuus tulee tärkeään rooliin, sekä lajiin kuuluvien äkkiliikkeiden ja kehon monipuolisen rasittavuuden vuoksi haluan omalla tekemiselläni ehkäistä mahdollisia vammoja ja muutenkin optimoida kehon toimintaa.

Olen armollinen itselleni ja hyväksyn omat rajani. Nyt kun alkaa uusi työ ja aloitan isoa panostusta vaativan urakan tanssin parissa pyrin olemaan enemmän hereillä oman mielen ja kehon lähettämiin viesteihin omasta jaksamisesta ja tarpeista. Olen aika taidokkaasti vetänyt itseni piippuun useita kertoja elämäni aikana, enkä välttämättä ole edes itse huomannut sitä. Olen ehkä ihmistyyppinä myös sellainen että haluan selviytyä ja oletankin että selviydyn melko raskaankin kuorman kanssa. Asia mikä vaatii opettelua onkin se, ettei arjen tarvitse olla selviytymistä. Onnistumista ja onnea ei mitata sillä miten paljon kerkeän tekemään, vaan sillä että nautin asioista mitä teen.

Ihanaa syksyn alkua kaikille, ja muistakaa että olemme oman elämämme johtajia!

6×3 asiaa

Yleinen

Viime viikkoina on ollut paljon mielessä asioita mistä oon kiitollinen ja iloinen just nyt. On niin helppoa suorittaa vaan arkea ja elämää ilman että tulee miettineeksi kuinka siistiä on vaan se että saa tehdä niitä juttuja. Toki en ole luonteeltani jatkuvasti yltiöpositiivinen ja tuntuu ehkä vieraaltakin joka päivä ylistää kuinka ihanaa on herätä aamulla aikaseen töihin kiitollisena. Mitä enemmän kun kuitenkin kattelee ympärilleen ja avaa silmiä pienille jutuille, huomaa asioiden olevan oikeastaan tosi jees! Halusinkin nyt tehdä ihan vanhaa kunnon listaa erilaisia fiiliksiä herättävistä jutuista. Pitääkseeni kuitenkin homman tasapainossa, kaikki tuntemukset eivät ole onnellista höttöä, vaan kerron myös pelkoa ja ärsytystä aiheuttavista asioista.

3 asiaa mitkä saa hymyilemään

  1. Tällä viikolla uudelleen löytynyt into reenaamista kohtaan! Kolmen viime viikon aikana on ajatukset olleet niin muissa jutuissa että sali jäi taka-alalle. Mitä useamman päivän oli reenaamatta sitä enemmän unohtui kuinka kivaa puuhaa se on. Mukavuudenhalu kasvoi ja oli yllättävän vaikea mennä takaisin rutiiniin. Nyt kun maanantaina sain raahattua itseni salille ja tuli tehtyä hyvä setti, palasi motikin kohdilleen, jee!
    2. Löysin viikkojen tauon jälkeen Noccon Colaa kaupasta, ah nam. Niin hyvää! Tätä on vaikea myöntää mutta se menee MELKEIN pepsi maxin ohi. Melkein. 
    3. Viime viikonlopun treffailut ystävien kanssa. Perjantaina yhdet lasit viiniä venyi usean tunnin mittaiseen maailman parantamiseen ja lauantaina käytiin ihanan auringonlaskun aikaan iltauinnilla haastamassa tappeluun muutama hanhea. Best. Olen sellainen ihminen, että stressaantuessani vetäydyn enkä pyydä toisten apua, enkä välttämättä edes halua nähdä ketään. Mutta aina kun saan itseni liikkeelle ja jääräpäisyydeltäni myönnän että oikeasti kaipaan seuraa, huomaan kuinka paljon helpompi on taas hengittää. Ystävät on voimavara.

3 asiaa mitkä pelottaa

  1. Aina välillä jonkin ohjelman/elokuvan tapahtumat, en tiiä onko kuinka noloa myöntää että katson mm Valehtelevia viettelijättäriä sormien rakosesta keskellä kirkasta päivää… Vaikka pidän siitä etten voi tietää mitä tapahtuu, samalla en tykkää yhtään säikähtää, ristiriita.
  2. Vanheneminen, tarkennettuna se, ettei mennyttä aikaa voi koskaan saada takaisin. En siis pelkää sitä että täytän vuosia tai jossain vaiheessa alkaa ulkoiset muutokset muistuttamaan ettei olla ikinuoria. Vaan ihan se että samalla tavalla kun tänään tajusin että vastahan meidän häät oli ja nyt siitä on lähemmäs pari viikkoa, herään joku päivä siihen että olen 60+ vuotias ja vastahan olin tässä 24 vuotiaana kirjoittamassa postausta blogiini. Se, miten aika etenee ja vauhti vaan kiihtyy on todella pelottava ajatus. Vaikkakaan en myöskään haluaisi pysähtyä paikalleen. Tähän liittyy myös vahvasti ahdistukseni kysymyksestä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ja kuinka pääni räjähtää ajatuksesta etten sitten enää mietikään mitään koska en ole olemassa. Sos.
  3. Luonnonvoimat! Olen aina ollut sitä mieltä että me ihmiset luulemme täysin harhaluuloisesti hallitsevamme tilannetta täällä maan päällä ja aina ajoittain meitä muistutetaan siitä ettei kaikki narut todellakaan ole meidän käsissä. Tsunamit, tornadot, maanjäristykset, tulvat, tulivuorenpurkaukset… Kaikki nämä ja monet muut mullistukset saavat ainakin tämän tytön vapisemaan lenkkareissaan. Nään välillä sellaisia unia missä käydään läpi kaikki maholliset skenaariot maailmanlopulle että huh! Toivon todella ettei ikinä tarvitse noita kokea.

3 asiaa mitkä inspiroi

  1. Instagramin reeni ja hyvinvointitilit, kuten Piia Pajusen ja Denice Mobergin setit on todella inspaavia! Minusta on niin ihanaa katsoa kun ihmiset työllistävät itsensä omilla unelmillaan, ja se on myös itselle sellainen ultimate goal. Yrittäjyys on minusta todella kiehtovaa ja on hienoa että niin monet nuoret ovat saaneet luotua oman brändin somen kautta.
  2. Elokuvat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin kaikki onnistumistarinat, omalaatuiset ja erikoiset hahmot, sekä kaikki maisemat, värit, vaatetukset ynnä muu! Yksi, tai nykyään kaksi, sellaista elokuvaa mitkä katson aina kun kaipaan lisäboostia on Mamma mia:t, voi kuinka fiilaankaan niitä. Niistä myös saa aivan hirvittävän matkakuumeen.
  3. Ihmiset, kaikenlaiset. Tuntemattomat ketkä kävelee vastaan, tutut joita kohtaa arjessa, ystävät ja läheiset joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Minusta on ihanaa että meitä on niin erilaisia ja vaikka elämä pyörii tiettyjen asioiden ympärillä (työ, kotielämä, harrastukset, sosiaaliset suhteet) kohtaavat kaikki erilaisia asioita ja käsittelevät niitä omalla tavallaan. Ei ole kahta ihmistä maailmassa joilla olisi identtiset elämät ja jokainen meistä voi pelkillä ajatuksilla ja tunteilla kirjoittaa ihan omanlaisen tarinan.

3 asiaa mitkä turhauttaa

  1. Käytöstapojen unohtaminen etenkin somessa! Siis tää asia jaksaa ihmetyttää ja turhauttaa jatkuvasti, etenkin kun ei pääse edes yhtä pidempää selausta instagramissa ettei löytäisi jonkun jäätävän törkeän tai ajattelemattoman kommentin. En vaan ymmärrä mikä ihme saa jonkun sanomaan asioita toiselle millä ei voi olla mitään muuta tarkoitusta kuin satuttaa. 
  2. Kun aikaa on vähän ja tekemistä niin paljon. On ihan tosi paljon asioita mitä haluaisin tehdä ja mihin käyttää enemmän aikaa. Muun muassa tää blogi, valokuvaaminen, ulkoilu, uusien erilaisten juttujen kokeilu ja vieraileminen ihanien siskojeni ja ystävien luona, mökkeillä ja tehdä kaikkea kivaa mieheni kanssa. Mutta tuntuu että se aika mikä ei mene nukkuen tai töissä, menee aivojen nollaamiseen. Toki tällaistahan se tavallinen arki on, mutta haluaisin siihen enemmän sitä jotain. Tiedän, tämä on täysin omissa käsissäni mutta jotenkin ote aikani käytöstä on lipsunut ja nyt on ollut vaikeuksia saada siitä kiinni.
  3. Kissojen yöeläminen. Rakastan meidän pieniä karvapyllyjä mutta miksi se käveleminen pään yli ja kaapin ovien raapiminen on tehtävä just sillon klo 4 aamulla? Oikeasti. Yleensä nukun hyvin tämän kaiken melskeen ja temmellyksen ohi, mutta nyt kun olen muutenkin ollut herkästi heräilevä ja stressaantunut en voi olla huomaamatta näiden kahden sirkusta.

3 asiaa mitkä tekee onnelliseksi

  1. Koti, rakastan meiän kotia vaan niin paljon! Täällä on hyvä olla, tämä näyttää meiltä ja toimii meidän elämässä aivan täydellisesti. Nyt kesällä kun päivät on pitkiä ja ulkona on valoisampaa, huomaa myös sen kuinka vaaleaa ja raikasta kodissamme on. Jaksan vaan fiilistellä tätä remontin lopputulemaa viikosta toiseen!
  2. Tietenkin myös täällä kanssani asuvat tyypit, mieheni ja kisut tekevät onnelliseksi kokoajan! Olen ihan älyttömän onnekas kun on nää keiden luo tulla kotiin ja tehdä ihan arkisia asioita. Parasta meiän pikku perheessä on se, että ei ole päivää milloin ei olisi hauskaa (kuulostaa siltä mitä päiväkoti-ikäinen voisi kirjoittaa johonkin sydämen muotoiseen pahviin, mutta kun se on totta!).
  3. Minun ihana perhe, vanhempani ja siskoni, ovat kyllä niin ihania! Aina kun vietämme aikaa muistan uudelleen kuinka mahtava poppoo meillä on. Siihen lisäksi kaikkien puolisot ja siskoni lapset niin ai että. On mahtavaa huomata kuinka hyvin tunnemme, ymmärrämme ja arvostamme toisiamme, vaikka emme aina olekaan samaa mieltä.

3 asiaa mitkä jännittää

  1. Olen yllättävän kova jännittämään tyhmiäkin asioita, joskus saan itseni jännäämään maanantaista töihin menoa vaikka vasta olin siellä perjantaina ja työ on samaa kuin aiemminkin. Tuntuu ihan tyhmältä mistä kaikesta sitä voi pieni ihminen olla ihan paineissa.
  2. Nyt kun omat häät siirtyivät historian puolelle, on aika pistää psykoosit tulille ystäväni häiden suhteen, joissa toimin kaasona. Okei en ole vielä kovin stressaantunut tai jännittynyt, mutta into ja halu tehdä niiden kahden tyypin päivästä täydellisen on läsnä! Jotenkin myös se on jännittävää että miltä tuntuu olla häissä uudelleen niin lyhyen ajan jälkeen omista häistä, nouseekohan tunteet voimakkaammin pintaan… Luultavasti itken joka tapauksessa joka käänteessä, haha!
  3. Tuleva tanssikausi, kun palaan rakkaan discotanssin pariin! En malta odottaa mutta samalla jännittää niin hyvällä kuin ”huonollakin” tavalla. Aloitan siis taas valmentamaan muodostelmajoukkuetta ja siihen liittyy aina omat paineensa, mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä ja kekseliäs, mitä jos en saa pidettyä pakkaa kasassa? Onneksi ryhmä on täynnä ihania ja taitavia tanssijoita, joten kyllä tästä varmasti hyvä tulee kun päässään aloittamaan. Enää kuukausi odottelua!

Ps. Missä vaiheessa muka pompattiin elokuuhun? Toisaalta se tarkoittaa ettei häämatkaan ole kuin pari viikkoa, kelpaa! Kunpa päästäisiin kuitenkin vielä Suomessakin nauttimaan ihanista kesäilloista ja aurinkoisista päivistä ennen syksyn sateita…


Häät & niiden jälkeiset fiilikset

Yleinen

Vou, miten paljon on juttuja tapahtunut sitten viime tekstin. Isoimpana tietenkin se, että vasemmassa nimettömässä killuu yhden sormuksen sijasta kaksi ja titteli vaihtui neidistä rouvaksi. Huisia! Hieman yli viikko on nyt kulunut tuosta ihanasta päivästä ja päällimmäinen fiilis on haikeus. Toki onnellisuus on hyvänä kakkosena, mutta asia mikä pääs kyllä täysin yllättämään on se miten suuri tyhjiö jäi kun asia mihin on oli niin suuri tunnelataus ja valmistelut onkin vaan ohi jo. Heti tuli myös helpottunut olo, sillä stressiltä ei vältytty ja ennen kyseistä päivää oli mahdoton ennustaa miten kaikki loksahtaa kohalleen. Kyllähän ne loksahti, täydellisesti.

Kaikki kyselevät häiden jälkeen että jännittikö, vastaus on jännitti ja kovaa. Nähtiin mieheni kanssa jo ennen vihkimistä, kävimme ottamassa first look kuvat ja muutenkin kuvailemassa ennen kuin päivän hulinat täysin alkoivat. Oltiin tosi tyytyväisiä tähän päätökseen, sillä alttarille kävelemisessä oli muutakin jännittämistä enkä kaivannut yhtään lisää painetta siihen tilanteeseen! Haha kävin varmaan kolme kertaa jännäpissalla sen puolen tunnin sisään mitä kirkossa odotettiin vihkimisen alkamista. Olin aluksi ajatellut etten halua katsoa ympärilleni kävellessämme isäni kanssa kohti alttaria, vaan pidän katseen tiukasti määränpäässä. Kuitenkin heti alkuun tajusin että itselle oli miljoona kertaa parempi katsella niihin silmiin mitkä oli kohdistettu minuun ja muistuttaa itseä että hei, nää kaikki on meidän ihmisiä! Tämä helpotti oloa ja jännitystä, ja muistutti hymyilemään. Ja onneksi isäni välillä hidasti askelta kun itse lähdin liian lennokkaasti rientämään alttaria kohti.

On vaikea sanoa mikä päivässä oli kaikista parasta, nautin nimittäin kaikesta. Mieleenpainuvimpia hetkiä oli varmasti mieheni näkeminen ensimmäistä kertaa, upea lauluesitys kirkossa, rakkaiden tanssiystävieni puhe ja esitys, sekä kuvaushetki auringonlaskun aikaan pellolla. Minulla oli kokoajan hyvä olla, olin todella tyytyväinen mekkooni, kenkiini ja muuhun lookkiin ja se toimi juhlimisen joka vaiheessa täydellisesti. Vaikka aina ajoittain jännitti ja kieltämättä kuumotti olla ”tarkkailun” kohteena, niin pystyin myös rentoutumaan ja oli vaan ihanaa viettää aikaa, jutella ja tanssia aamuyöhön asti maailman mahtavimpien tyyppien kanssa.

Heti viikonlopun päätyttyä konkretisoitui se mitä häistä jää niiden päätyttyä, ihania muistoja, paljon viiniä ja kakkua (jes), aivan mahtavia videoita ja valokuvia sekä järkyttävän suuri kiitollisuus meidän läheisille. Edelleenkin liikutun kun mietin niitä puheita, yllätyksiä ja ihan vaan sitä lämmön ja rakkauden tuntua mitä kaikkien läsnäolo loi. Asia missä oltiin mieheni kanssa molemmat oikeassa, on se ettei mikään kyllä oikeastaan meidän elämässä muuttunut. Arkemme palasi (univelkojen kera) jo tiistaina ennalleen, edelleen elelemme kissojemme kanssa rauhallista elämää töiden ja muiden juttujen parissa. Odotamme innolla elokuun loppupuolella olevaa häämatkaa, silloin taas keretään paremmin fiilistelemään yhteistä elämäämme mikä on vasta niin alkutaipaleella.

Kaikki postauksen kuvat © Mirella Penttilä