Liikunta on kaikkia varten

Hyvinvointi, Urheilu

Mennään hetkeksi ajassa taaksepäin, sen verran että autoilla ajoivat vain parempituloiset eikä kaikkia perheenjäseniä kuljetettu ympäriinsä kouluihin ja harrastuksiin. Tuolloin tuli väistämättä liikuttua käyttäen omaa kehoa kulkuvälineenä. Monet asiat mitkä nykyään tulevat meille valmiina tai koneen tekemänä, tehtiin itse vaatien oman energian käyttöä. Tuolloin vapaa-aika meni pitkälti tehden kaikennäköisiä puhdehommia ja ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin jäädä sisälle katsomaan netflixiä jos ei huvita tehdä mitään. Maailma pyöri pitkälti hikoilua vaativien tekemisten ansiosta. Kaiken tämän tavallisen kaikilta vaaditun aktiivisen tekemisen lisäksi ihmisillä oli harrastuksia; musiikkia, taidetta, lukemista, käsitöitä ja urheilua. Tuolloin ei ollut niin väliä vaikka ei ollut urheilullinen tai kiinnostunut jostain tietystä lajista, liikkumista ja urheilua ei tarvinnut sekoittaa toisiinsa. Tulihan sitä tehtyä yhtä sun toista fyysistä päivän aikana muutenkin.

Nykyäänhän asiat ovat toisin monella tapaa, liikumme paikasta toiseen pääsääntöisesti jollakin kulkuneuvolla, työt tehdään yhä enemmän istualleen ja vietämme mielellään vapaa-aikaa ruutujen äärellä, joiden avulla maailma tuodaan meidän luokse sen sijaan että itse menisimme sen luokse. Kaikki mitä voidaan, ulkoistetaan: lumityöt, kotihommat, ruuanlaitot, kaupassakäynnit… Tilaamme ruuista ja vaatteista lähtien kaiken kotiovelle minimoiden liikutut metrit. Nykymaailma myös kannustaa tähän tarjoamalla lisää mahdollisuuksia istua kotisohvalla samalla kun hoidat työt läppärillä ja verkostoidut toisten ihmisten kanssa somen avulla. Kehitys on ollut ihan uskomatonta ja mitkä mahdollisuudet meille onkaan tarjottu tietotekniikan kehittymisen ja koneellistumisen myötä! Ja tämä kaikki tuntuu meistä täysin normaalilta, emmekä uhraa sille juuri ajatusta. Arkiviikon fyysinen suorittaminen jää helposti muutamaan sataan hassuun metriin joita kertyy kävellessä jääkaapille, vessaan, autolle ja välttämättömiin siirtymisiin yleensä sisätiloissa. Ja niinkuin aina ennenkin, ihmisiä kiinnostavat eri asiat ja harrastuksia on tullut vain lisää. Urheilu ja liikunta ovat edelleenkin vain osaa meistä kiinnostava asia ja suuremman osan ihmisten intohimona on muita asioita. Samalla kun olenkin ehdottomasti sitä mieltä että kaikille urheilun ei todellakaan tarvitse olla sydämen asia, luo tämä huolen ottaen huomioon kehittyneiden maiden kansalaisten elämäntavat tänäpäivänä.

Käsitys liikunnasta on muuttunut sen jälkeen kun siitä tuli valinnainen asia, se on mielestäni kaventunut ja virheellisesti sumentunut sillä, että sen pitäisi olla tietynlaista tai vaatisi hirveästi. Liikuntaan on myös liitetty tietynlainen paine ja kynnys, sillä kaiken tekemisen tulisi olla ulkopuolisen silmin tavoitteellista, hyvin suunniteltua ja toteutettua. Nythän arvioidaan ja arvostellaan ihmisten vartaloita, reenien sisältöä, tapoja ja tyylejä ihan avoimesti ja koetaan että kaikilla on jopa velvollisuus neuvoa toisia vaikka apua ei pyydettäisikään. ”Ei kannata hölkätä, tee mieluummin HIIT, sillä polttaa nopeammin kaloreita”, ”Mitä järkeä edes käydä salilla jos ei toimi tavoitteellisesti, ei siinä mitään tuloksia muuten saa”. Ihmiset nyökkäilevät hyväksyvästi jos erilaisia lajireenejä on useat viikossa, mutta onko reaktio samanlainen jos joku kertoo liikkuvansa kaikki työmatkat pyöräillen ja tekevän päivän päätteeksi lumitöitä tunnin ajan? Yleensä ei, silloin pikemminkin kysytään miten joku voi jaksaa ja mietitään kuinka paljon mukavampaa on liikkua autolla kun palella ulkona. Tämäkin on siinä mielessä hassua, että uskallan väittää ettei kellään pyörällä tai reippaasti kävelemällä liikkuvalla ole erityisen kylmä sitä tehdessään, edes talviaikaa. Miksi hyötyliikunta on niin aliarvostettua vaikka se on helpoimpia tapoja ylläpitää omaa terveyttä arjen keskellä?

Jos hyötyliikunnan määrä arkena on pieni, mutta käy vaikka 3-4 kertaa viikossa kuntosalilla tekemässä tunnin reenin, tulee siitä nippanappa täyteen Suomessa käytetyn liikuntasuosituksen fyysisen rasituksen viikottainen saanti aikuiselle ihmiselle. Ja suositus on siis ihan tavan tallaajalle, mikä tarkoittaa sitä että sen ollaan katsottu olevan saavutettavissa arjen keskellä. Miettikää, kuinka helppoa on elää täyttämättä edes tuntia fyysistä rasitetta viikossa jos itsellä ei ole mitään harrastuksia. Aika pelottavaa tulevaisuutta miettien kun sairastavuus, ylipaino, mielenterveysongelmat ja eristyneisyys fyysisistä ihmiskontakteista yleistyy jatkuvasti. Mikä minua eniten ärsyttää on liikkumattomuuden puolustelu sillä, ettei kaikki ole hyviä liikunnassa, ei ole varaa harrastaa tai ei kerkeä arjen keskellä järjestämään aikaa sille. Ihan oikeasti, hyvin harvassa jutussa on hyvä harjoittelematta, ja ei liikunnan tarvitse olla jotain erikoista tai tiettyä lajia, valtaosa osaa ja pystyy kävelemään, tekemään niitä lumitöitä ja jammailemaan musiikkiin. Kaikki edellämainitut ovat myös ilmaisia eivätkä vaadi kummoisia välineitä. Mitä aikaan tulee, niin sehän on täysin meidän omissa käsissä mihin sen käytämme. Voi tehdä vaikka kauppareissun pyörällä tai kävellen ja saada samalla liikuntaa.

Kun tutkailee ihmiskehoa, voi jo sen enempää asiasta tietämätönkin todeta että meidät on tehty liikkumaan. Miksi ihmeessä meillä olisi näin monia lihaksia, luita, niveliä ja rustoja jos tarkoituksemme olisi istuskella paikallaan ja katsellen kun koneet tekevät hommat puolestamme. Kehomme myös viestii meille jatkuvasti asioita, jos vain sitä kuuntelemme, tuntuuko pitkän tietokoneella olon jälkeen siltä että pitäisi suoristaa selkä? Tai puutuuko takalisto ja alaraajana istumisen tuloksena? Nämä kaikki tuntemukset on juurikin sitä varten, että ymmärtäisimme pysyä aktiivisina, niin kuin kehoillemme ominaista on. Liikkumattomuus ja epäterveellinen ravitsemus ovat oikeasti oman kehon turmelemista, ei sitä voi mitenkään kaunistella. Mitä vähemmän liikkuu, sitä heikompi tuki- ja liikuntaelimistö on. Peruskoulussa joku opettajistani joskus sanoi että ihmiset kuolevat sukupuuttoon kun kaikki tapahtuu nappia painamalla eikä enää itse tarvitse liikkua edes päivittäisten tarpeiden vuoksi. Tämä on jäänyt mieleeni ja mitä enemmän sitä ajattelee niin kyllähän se ihan järkeen käy. Huolestuttavaa on se, kuinka paljon lähemmäksi tätä ollaan tultu sanotaan vaikka 40:ssä vuodessa.

Tämän kaiken pohjustamana heitänkin ilmoille väittämän: Kaikkien ei tarvitse urheilla, mutta jokaisen tulee liikkua. Mikäli siis haluaa pysyä terveenä ja pystyä liikkumaan jatkossakin.

Ruokamorkkis ja kehopositiivisuus

Hyvinvointi, Ravitsemus, Urheilu

Oon nyt lyhyen ajan sisään lukenut useamman postauksen instagramissa ja blogeissa liittyen syömisen, tarkennettuna juurikin herkkujen syömisen aiheuttamaan morkkikseen. Monille, kuten allekirjoittaneellekin, tämä on tuttu tunne. Joskus kun olin vähän huonossa paikassa itseni ja elämäni kanssa, koin tätä morkkista useammin, ja tuolloin myös harrastin niin sanottua lohtusyömistä. Nykyään aika harvoin tulee syötyä varsinaisesti tunteiden johdattamana ja muutenkin koen hallitsevani itseäni tässäkin asiassa paremmin. Enkä nyt tarkoita, että kontrolloisin ja vahtaisin syömisiäni tarkasti tai pakonomaisesti, vaan yksinkertaisesti sitä ettei mikään tai kukaan muu kuin minä itse tietoisesti vaikuta ja päätä mitä syön ja milloin. Eikä kukaan muu myöskään saa minulle aiheutettua huonoa omatuntoa syömisistäni, niinkuin nuorempana sai. Toisin sanoen olen tyytyväinen minun ja ruuan väliseen suhteeseen, joka muuten on yksi tärkeimmistä suhteista joita ylläpidän päivittäin.

Tänään oli kyllä täydellinen kevätpäivä, saan niin paljon energiaa tosta auringonvalosta.

Janni Hussi kirjoitti omaan blogiinsa tekstin tunnesyömisestä johon itse pystyin hyvin samaistumaan. Syön herkkuja viikottain hyvillä mielin eikä maailmani kaadu siihen että syön viikonpäivästä riippumatta jotain normaalista poikkeavia herkkuja. Silloin siis kun itse tietoisesti teen päätökseen siitä ja oikeasti haluan syödä niitä. Mutta juurikin se negatiivisten tunteiden vuoksi syöminen, mitä itse tein joskus vuosia sitten paljonkin ja mistä Janni blogissaan kirjoittaa, aiheuttaa minullekin morkkiksen. Tällöin minusta tuntuu etten ole itse hallinnassa syömisistäni ja kun en oikeasti vaan halua syödä usein tai paljon runsaasti sokeria/suolaa/rasvaa sisältäviä ruokia, niin turhauttaa miksi joku ahdistuksen tai surun tunne minut saa sen tekemään. Minun ajatukseni tunnesyömisestä on juurikin se, että kun normaalisti en halua syödä herkkuja niin en syö ja jos haluan niin syön, mutta kun en halua syödä herkkuja ja tapahtuukin jotain mikä vetää mielialat alas syön niitä silti tietyllä tapaa omaa haluani vastaan vain tietynlaisena coping keinona tähän ikävään asiaan, tunnesyön.

Ajoittainen tunnesyöminen on inhimillistä, eikä minusta tarkoita syömishäiriödiagnoosin tarvetta, sama kuin joskus alakuloisuutta ja masentuneisuutta tunteva ihminen ei välttämättä ole masentunut. Näen asian niin, että tämä tunnesyöminen on kuitenkin yksi syömishäiriöön altistava tekijä, sillä esimerkiksi bulimian ominaispiirteitähän on juurikin se, että syöt pakonomaisesti paljon ja sen jälkeen tyhjennät itsesi esimerkiksi oksentamalla. Siksi on minusta vain hienoa että ihmiset tunnistavat tekevänsä tätä ruuan coping keinona käyttämistä ja puhuvat siitä ääneen. Itse en nähnyt että Janni olisi tekstissään tehnyt syömishäiriöstä kannustettavaa tai yrittänyt tuoda esille että syödessäsi suklaata sinulla kuuluu olla huono olo asiasta, yllätyksekseni tekstin kuitenkin pystyi ilmeisesti näinkin lukemaan. Mutta meitä on moneen ja omien kokemusten ja taustojen perusteella löydämme helposti samasta tekstistä eri tarkoituksia. Pyrin myös henkilökohtaisesti siihen, etten lue rivien välistä liikaa asioita mitä kirjoittaja ei sinne ole välttämättä tarkoittanut vaan jos tekstissä lukee ”hauki on kala” niin kirjoittaja on voinut tarkoittaa sillä hetkellä kokevansa hauen olevan kala eikä ole vain maininnut perään kaikkia skenaarioita joissa hauki ei välttämättä ole vain kala. Tällä tavalla olen melko yksinkertainen kaveri.

Haettiin töiden jälkeen kotiin ruokaa oikeen vimosen päälle! Eka laskiaispulla varmaan pariin vuoteen ja Tuen grillin burgeri, viinilasista mitäs muutakaan kun pepsi maxia.

Keskustelin parin hyvän ystäväni kanssa tunnesyömisestä ja ruokamorkkiksesta ja huomasin kuinka saman henkisesti ajatellaan näistä asioista, toki kaikki toi omaa näkökulmaansa ja kokemustaan esille mikä loi asiaan uutta valoa ainakin itselle. Yhteneväisyyteen mielipiteissä varmasti vaikuttaa se, että olemme lähes saman ikäisiä, urheilemme aktiivisesti ja olemme kiinnostuneita omasta hyvinvoinnista ja tuomme sen käytännön tekemiseen mukaan. Kokonaiskuvan tärkeys oli keskustelussamme se juttu, halutaan syödä niin, että se tukee meidän muuta tekemistä ja jaksamista. Tietynlainen suunnitelmallisuus omassa syömisessä helpottaa asiaa ja koska itse tiedän kuinka paljon paremmin voin niin henkisesti, fyysisesti ja kyllä, myös sosiaalisestikin kun syön terveellisesti, niin kyllä siihen haluaa panostaakin. Annan keholleni eväät joilla se pystyy pysymään terveenä mahdollisimman pitkään, ja vaikka on paljon sairauksia joita emme pysty elämäntavoillakaan estämään niin ainakin teen parhaani. Toki on myös normaalia syödä niitä ei-niin-terveellisiäkin juttuja silloin tällöin, ja kuten jo sanoin niin syönkin. Mutta se, että niiden tulisi kuulua kaikkien ruokavalioon ei minusta pidä kyllä paikkaansa, sillä emmehän me niitä varsinaisesti tarvitse. Kaikkia niitä asioita mitä herkuista (eli runsaasti sokeria/muuta makeutusta, suolaa tai rasvaa sisältävistä tuotteista) ”pitäisi” saada, löytyy tavallisissa määrissä myös ihan perus ruoka-aineista, eli päivittäinen herkuttelu lasketaan vielä siihen päälle ja huomaamatta määrät voi kasvaa korkeiksi.

Ja fakta vaan on se, että sisäelimet eivät kestä liikaa sokerin, suolan tai rasvan saantia pidemmän päälle vaan riskit erilaisiin pitkäaikaissairauksiin kasvaa jos niitä paljon ja usein nauttii. Ja vaikka liikunta voi estää esimerkiksi painonnousun, ei se kumoa kaikkia ravitsemuksen vaikutuksia (tämän takia ”jos urheilen ei haittaa vaikka söisin mitä tahansa” ajatus ei valitettavasti ole myöskään täysin totta). Monesti nähdään ja ajatellaan vain niitä ulkoisia muutoksia, ei haluta että paino nousee tai puhutaan siitä ettei kaikkien tarvitse olla missin mitoissa (eikä tietenkään tarvitsekaan), mutta siitä unohtuu yksi tärkeimmistä seikoista > mitä tapahtuu kehomme sisällä kun elämme tietyillä elämäntavoilla ja ruokailutottumuksilla? Koettu terveydentila on tärkeä mittari millä voimme päästä pitkällekin, mutta ei pitäisi unohtaa sitä että on myös se mittareilla, kokeilla ja tutkimuksilla arvioitava fyysinen terveys jota mielestäni ehkä liikaakin sivuutetaan sillä koetulla terveydellä. On mahdollista elää onnellista, iloista ja tyytyväistä elämää kuitenkin hitaasti kuormittaen ja vaarantaen fyysistä terveyttä. Toisaalta, voi myös elää fyysiselle terveydelle optimaalisilla elämäntavoilla ja samalla kokea tyytymättömyyttä, ahdistusta ja henkistä pahoinvointia.

Tänään oli myös monta syytä kilistellä!

Se ultimaattinen kehopositiivisuus ja selflove mistä paljon puhutaan on minulle ja minun mielestäni kuitenkin näiden tasapainottaminen keskenään. Haluan olla ja olenkin onnellinen elämässäni, rakastan ja saan vastarakkautta sekä itseltäni että läheisiltäni ja vietän päivät tehden asioita joista nautin. Ja näihin asioihin kuuluu muun muassa urheilu, muu liikkuminen, terveellisesti ja monipuolisesti syöminen kieltämättä itseltäni mitään ja sellaisten asioiden välttäminen joiden tiedän riskeeraavan fyysistä terveyttäni. Näiden lisäksi siihen kuuluu tietenkin myös tyytyväisyys omaan vartalooni, eli itseni kohdalla se tarkoittaa että muokkaan sitä haluamaani suuntaan urheilulla, katselen itseäni peilistä ja käyn vaa’alla tietääkseni painoni. Jonkun mielestä olen pinnallinen tämän vuoksi, mutta peilikuva tai vaa’an lukemat eivät ole se syy miksi elän niin kuin elän ja se on vain yksi osa-alue tässä omassa kokonaisuudessani. Kaikille tämä ei kuulu asiaan ja sekin on täysin fine. Eikä ole vain yhdenlaista vartaloa johon voi olla tyytyväinen, tämän vuoksi toisiin vertailu on ihan turhaa. Ja se, että joku haluaa erilaisen vartalon kuin minulla ei ole pois minulta, eikä minun tyytyväisyys omaan vartalooni ole pois kenenkään muun vartalosta. Täytyy aina muistaa se, että ainut ihminen joka määrittelee juuri sinun kehopositiivisuuden ja rakkauden itseäsi kohtaan on sinä itse!

Kilpailunhaluinen – itseäni kohtaan?

Urheilu

Olin eilen salilla ja juoksin tavalliseen tapaan juoksumatolla ja mietin elämää. Minulla ei ole ollut mikään hyvä viikko ja meinasin jättää reeninkin väliin sen vuoksi. Siinä sitten juostessa mietin miksi minulle kuitenkin oli niin tärkeää mennä salille, kun olisi varmasti tehnyt yhtä hyvää jäädä kotiin lepäämään. Salillani juoksumatot ovat sijoitettu ikkunoihin päin ja koska ulkona oli jo pimeää, näin oman heijastukseni lasista. Juoksen salilla 3-4 kertaa viikossa ja yleensä menen aina samalle matolle, joten déjà-vu hetkiä tulee lähes aina, muistan mitä edellisenä ja sitä edellisenä kertana olen miettinyt juostessani ja palaan helposti eri päivien fiiliksiin. Joinain päivinä juoksen energisesti ja täynnä intoa, toisina taas selviän vain jakamalla ajan osiin ja laskemalla jäljellä olevia minuutteja. Muistan miltä askel tuntuu ja heijastuksesta näyttää fiiliksen vaikutuksesta. Siitä huolimatta mitkä fiilikset juostessa on, huomaan aina alussa ajattelevani samaa: ”mitä jos en jaksakaan ja suoriudun huonommin kuin aiemmin?”.

Normaalisti sivuutan tuon ajatuksen ja aloitan vaan menemään: ”Höpöhöpö, olenhan aikaisemminkin jaksanut”. Nyt kuitenkin jäin miettimään miksi se on minusta niin kamala ajatus jos en joku kerta jaksakaan samaa suoritusta kuin aiemmin? Päivät ovat erilaisia, vapaapäivänä jota on edeltänyt lepopäivä ovat energiatasot hieman erit kuin työputken ja vaikkapa rankan jalkareenin jälkeen. Olisiko se siis ihme ettei aina jaksa antaa parastaan, tai edes halua? Ei minusta, silloin kun vastaan jollekin toiselle. Mutta omalla kohdallani ohi oman järkenikin minun on vaikea hyväksyä sitä, vaan se on pettymys. Tämä ei aina rajoitu vain urheiluun, vaan tapahtuu muillakin elämän osa-alueilla. Olen loppujen lopuksi todella jyrkkä ja vaativa itseäni kohtaan, kaikki niin sanotut epäonnistumiset ottavat koville. Vaikka en sitä muille aina näytäkään. Miksi on välillä niin vaikeaa olla itseään kohtaan armollinen?

Ehkä olen vain kilpailunhaluinen. Mutta yleensä kun kysytään onko joku kilpailunhaluinen mietitään kilpailua toista ihmistä tai ihmisiä kohtaan. Ei minulla ole tarvetta juosta kauemmin tai nopeammin kuin vieressä oleva, enkä katso millä painoilla toinen tekee ja vertaa omiini. Tietenkin välillä saa lisämotivaatiota kun katsoo toisen hyvää suoritusta, mutta minusta tärkeintä on oma suoritus ja sen kehittäminen omalla tavalla ja tahdilla. Voinko sitten olla kilpailunhaluinen itseäni kohtaan? Kun mietin kilpavuosia tanssissa, en ikinä pelännyt häviämistä niin kuin pelkäsin epäonnistumista omassa suorituksessa. Kisoihin lähettiin tavoitteena suoriutua paremmin kuin aiemmin, tanssijana ja valmentajana, sijoituksesta huolimatta. Eniten kammoksuin kehityksen paikalleen jumahtamista, mikä myös varmasti vaikutti lopettamispäätökseen. Olen myös melko varma että tämä sama asia sai minut eilen menemään salille

Tietyllä tapaa tämä piirre on hyvä, sillä se saa minut tekemään salilla yhden toiston enemmän ja juoksemaan yhden minuutin pidempään, sekä muissakin asioissa kuin urheilussa tähtäämään parempaan. Mutta on se myös rankkaa kun tuntee pettymystä pienistäkin asioista, jotka ovat vain inhimillisiä. Tässä onkin minulle kasvun paikka, kun pitäisi oppia olemaan itselle yhtä armollinen kuin muille.

Takaisin tanssin parissa

Urheilu

Tanssi on ollut lähellä sydäntä lapsuudesta asti, ja vaikka muut asiat elämässä muuttuivat niin se pysyi hyvin pitkään top 3 tärkeimmissä asioissa. Melkein pari vuotta sitten kuitenkin huomasin elämääni tulleen asioita, joihin panostaminen nousi jopa tanssinkin edelle. Näitä oli muun muassa parisuhde sekä opinnot, tajutessani että oikeasti haluan tehdä kyseistä työtä ja olla niin hyvä siinä kun vaan voin. Ja niin reilu vuosi sitten jäin pois tanssin maailmasta.

Hyvin pian huomasin kuinka iso osa elämää ja arkea oli hävinnyt. Kaipuu oli välillä todella kova, eikä salilla ravaaminen auttanut sitä hävittämään. Mutta toisaalta ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen pystyin lukemaan koulujuttuja muulloin kuin myöhään illalla/yöllä tai aamuvarhain ennen tunteja. Ihan virkistävää vaihtelua!

Nyt kun opinnot on saatu melko hyvällä menestyksellä suoritettua ja työelämään siirtyminen on mennyt odotuksiakin paremmin olen saanut mahdollisuuden palata tanssinkin pariin.  Vielä parhaalla mahdollisella tavalla, nimittäin valmentamalla. Tässä kuussa alkaa itselleni uuden tanssiryhmän pyörittäminen ja kyllä, koreografioiden tekeminen! En malta odottaa, rakastan keksiä erilaisia liikesarjoja ja en ikinä malta odottaa että nään koreon valmiina. Juuri tämä fiilis, kun pää pursuaa ideoita eikä kroppa malta olla paikallaan, on se mistä tiedän tanssin olevan se oma laji.