6×3 asiaa

Yleinen

Viime viikkoina on ollut paljon mielessä asioita mistä oon kiitollinen ja iloinen just nyt. On niin helppoa suorittaa vaan arkea ja elämää ilman että tulee miettineeksi kuinka siistiä on vaan se että saa tehdä niitä juttuja. Toki en ole luonteeltani jatkuvasti yltiöpositiivinen ja tuntuu ehkä vieraaltakin joka päivä ylistää kuinka ihanaa on herätä aamulla aikaseen töihin kiitollisena. Mitä enemmän kun kuitenkin kattelee ympärilleen ja avaa silmiä pienille jutuille, huomaa asioiden olevan oikeastaan tosi jees! Halusinkin nyt tehdä ihan vanhaa kunnon listaa erilaisia fiiliksiä herättävistä jutuista. Pitääkseeni kuitenkin homman tasapainossa, kaikki tuntemukset eivät ole onnellista höttöä, vaan kerron myös pelkoa ja ärsytystä aiheuttavista asioista.

3 asiaa mitkä saa hymyilemään

  1. Tällä viikolla uudelleen löytynyt into reenaamista kohtaan! Kolmen viime viikon aikana on ajatukset olleet niin muissa jutuissa että sali jäi taka-alalle. Mitä useamman päivän oli reenaamatta sitä enemmän unohtui kuinka kivaa puuhaa se on. Mukavuudenhalu kasvoi ja oli yllättävän vaikea mennä takaisin rutiiniin. Nyt kun maanantaina sain raahattua itseni salille ja tuli tehtyä hyvä setti, palasi motikin kohdilleen, jee!
    2. Löysin viikkojen tauon jälkeen Noccon Colaa kaupasta, ah nam. Niin hyvää! Tätä on vaikea myöntää mutta se menee MELKEIN pepsi maxin ohi. Melkein. 
    3. Viime viikonlopun treffailut ystävien kanssa. Perjantaina yhdet lasit viiniä venyi usean tunnin mittaiseen maailman parantamiseen ja lauantaina käytiin ihanan auringonlaskun aikaan iltauinnilla haastamassa tappeluun muutama hanhea. Best. Olen sellainen ihminen, että stressaantuessani vetäydyn enkä pyydä toisten apua, enkä välttämättä edes halua nähdä ketään. Mutta aina kun saan itseni liikkeelle ja jääräpäisyydeltäni myönnän että oikeasti kaipaan seuraa, huomaan kuinka paljon helpompi on taas hengittää. Ystävät on voimavara.

3 asiaa mitkä pelottaa

  1. Aina välillä jonkin ohjelman/elokuvan tapahtumat, en tiiä onko kuinka noloa myöntää että katson mm Valehtelevia viettelijättäriä sormien rakosesta keskellä kirkasta päivää… Vaikka pidän siitä etten voi tietää mitä tapahtuu, samalla en tykkää yhtään säikähtää, ristiriita.
  2. Vanheneminen, tarkennettuna se, ettei mennyttä aikaa voi koskaan saada takaisin. En siis pelkää sitä että täytän vuosia tai jossain vaiheessa alkaa ulkoiset muutokset muistuttamaan ettei olla ikinuoria. Vaan ihan se että samalla tavalla kun tänään tajusin että vastahan meidän häät oli ja nyt siitä on lähemmäs pari viikkoa, herään joku päivä siihen että olen 60+ vuotias ja vastahan olin tässä 24 vuotiaana kirjoittamassa postausta blogiini. Se, miten aika etenee ja vauhti vaan kiihtyy on todella pelottava ajatus. Vaikkakaan en myöskään haluaisi pysähtyä paikalleen. Tähän liittyy myös vahvasti ahdistukseni kysymyksestä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ja kuinka pääni räjähtää ajatuksesta etten sitten enää mietikään mitään koska en ole olemassa. Sos.
  3. Luonnonvoimat! Olen aina ollut sitä mieltä että me ihmiset luulemme täysin harhaluuloisesti hallitsevamme tilannetta täällä maan päällä ja aina ajoittain meitä muistutetaan siitä ettei kaikki narut todellakaan ole meidän käsissä. Tsunamit, tornadot, maanjäristykset, tulvat, tulivuorenpurkaukset… Kaikki nämä ja monet muut mullistukset saavat ainakin tämän tytön vapisemaan lenkkareissaan. Nään välillä sellaisia unia missä käydään läpi kaikki maholliset skenaariot maailmanlopulle että huh! Toivon todella ettei ikinä tarvitse noita kokea.

3 asiaa mitkä inspiroi

  1. Instagramin reeni ja hyvinvointitilit, kuten Piia Pajusen ja Denice Mobergin setit on todella inspaavia! Minusta on niin ihanaa katsoa kun ihmiset työllistävät itsensä omilla unelmillaan, ja se on myös itselle sellainen ultimate goal. Yrittäjyys on minusta todella kiehtovaa ja on hienoa että niin monet nuoret ovat saaneet luotua oman brändin somen kautta.
  2. Elokuvat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin kaikki onnistumistarinat, omalaatuiset ja erikoiset hahmot, sekä kaikki maisemat, värit, vaatetukset ynnä muu! Yksi, tai nykyään kaksi, sellaista elokuvaa mitkä katson aina kun kaipaan lisäboostia on Mamma mia:t, voi kuinka fiilaankaan niitä. Niistä myös saa aivan hirvittävän matkakuumeen.
  3. Ihmiset, kaikenlaiset. Tuntemattomat ketkä kävelee vastaan, tutut joita kohtaa arjessa, ystävät ja läheiset joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Minusta on ihanaa että meitä on niin erilaisia ja vaikka elämä pyörii tiettyjen asioiden ympärillä (työ, kotielämä, harrastukset, sosiaaliset suhteet) kohtaavat kaikki erilaisia asioita ja käsittelevät niitä omalla tavallaan. Ei ole kahta ihmistä maailmassa joilla olisi identtiset elämät ja jokainen meistä voi pelkillä ajatuksilla ja tunteilla kirjoittaa ihan omanlaisen tarinan.

3 asiaa mitkä turhauttaa

  1. Käytöstapojen unohtaminen etenkin somessa! Siis tää asia jaksaa ihmetyttää ja turhauttaa jatkuvasti, etenkin kun ei pääse edes yhtä pidempää selausta instagramissa ettei löytäisi jonkun jäätävän törkeän tai ajattelemattoman kommentin. En vaan ymmärrä mikä ihme saa jonkun sanomaan asioita toiselle millä ei voi olla mitään muuta tarkoitusta kuin satuttaa. 
  2. Kun aikaa on vähän ja tekemistä niin paljon. On ihan tosi paljon asioita mitä haluaisin tehdä ja mihin käyttää enemmän aikaa. Muun muassa tää blogi, valokuvaaminen, ulkoilu, uusien erilaisten juttujen kokeilu ja vieraileminen ihanien siskojeni ja ystävien luona, mökkeillä ja tehdä kaikkea kivaa mieheni kanssa. Mutta tuntuu että se aika mikä ei mene nukkuen tai töissä, menee aivojen nollaamiseen. Toki tällaistahan se tavallinen arki on, mutta haluaisin siihen enemmän sitä jotain. Tiedän, tämä on täysin omissa käsissäni mutta jotenkin ote aikani käytöstä on lipsunut ja nyt on ollut vaikeuksia saada siitä kiinni.
  3. Kissojen yöeläminen. Rakastan meidän pieniä karvapyllyjä mutta miksi se käveleminen pään yli ja kaapin ovien raapiminen on tehtävä just sillon klo 4 aamulla? Oikeasti. Yleensä nukun hyvin tämän kaiken melskeen ja temmellyksen ohi, mutta nyt kun olen muutenkin ollut herkästi heräilevä ja stressaantunut en voi olla huomaamatta näiden kahden sirkusta.

3 asiaa mitkä tekee onnelliseksi

  1. Koti, rakastan meiän kotia vaan niin paljon! Täällä on hyvä olla, tämä näyttää meiltä ja toimii meidän elämässä aivan täydellisesti. Nyt kesällä kun päivät on pitkiä ja ulkona on valoisampaa, huomaa myös sen kuinka vaaleaa ja raikasta kodissamme on. Jaksan vaan fiilistellä tätä remontin lopputulemaa viikosta toiseen!
  2. Tietenkin myös täällä kanssani asuvat tyypit, mieheni ja kisut tekevät onnelliseksi kokoajan! Olen ihan älyttömän onnekas kun on nää keiden luo tulla kotiin ja tehdä ihan arkisia asioita. Parasta meiän pikku perheessä on se, että ei ole päivää milloin ei olisi hauskaa (kuulostaa siltä mitä päiväkoti-ikäinen voisi kirjoittaa johonkin sydämen muotoiseen pahviin, mutta kun se on totta!).
  3. Minun ihana perhe, vanhempani ja siskoni, ovat kyllä niin ihania! Aina kun vietämme aikaa muistan uudelleen kuinka mahtava poppoo meillä on. Siihen lisäksi kaikkien puolisot ja siskoni lapset niin ai että. On mahtavaa huomata kuinka hyvin tunnemme, ymmärrämme ja arvostamme toisiamme, vaikka emme aina olekaan samaa mieltä.

3 asiaa mitkä jännittää

  1. Olen yllättävän kova jännittämään tyhmiäkin asioita, joskus saan itseni jännäämään maanantaista töihin menoa vaikka vasta olin siellä perjantaina ja työ on samaa kuin aiemminkin. Tuntuu ihan tyhmältä mistä kaikesta sitä voi pieni ihminen olla ihan paineissa.
  2. Nyt kun omat häät siirtyivät historian puolelle, on aika pistää psykoosit tulille ystäväni häiden suhteen, joissa toimin kaasona. Okei en ole vielä kovin stressaantunut tai jännittynyt, mutta into ja halu tehdä niiden kahden tyypin päivästä täydellisen on läsnä! Jotenkin myös se on jännittävää että miltä tuntuu olla häissä uudelleen niin lyhyen ajan jälkeen omista häistä, nouseekohan tunteet voimakkaammin pintaan… Luultavasti itken joka tapauksessa joka käänteessä, haha!
  3. Tuleva tanssikausi, kun palaan rakkaan discotanssin pariin! En malta odottaa mutta samalla jännittää niin hyvällä kuin ”huonollakin” tavalla. Aloitan siis taas valmentamaan muodostelmajoukkuetta ja siihen liittyy aina omat paineensa, mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä ja kekseliäs, mitä jos en saa pidettyä pakkaa kasassa? Onneksi ryhmä on täynnä ihania ja taitavia tanssijoita, joten kyllä tästä varmasti hyvä tulee kun päässään aloittamaan. Enää kuukausi odottelua!

Ps. Missä vaiheessa muka pompattiin elokuuhun? Toisaalta se tarkoittaa ettei häämatkaan ole kuin pari viikkoa, kelpaa! Kunpa päästäisiin kuitenkin vielä Suomessakin nauttimaan ihanista kesäilloista ja aurinkoisista päivistä ennen syksyn sateita…


Häät & niiden jälkeiset fiilikset

Yleinen

Vou, miten paljon on juttuja tapahtunut sitten viime tekstin. Isoimpana tietenkin se, että vasemmassa nimettömässä killuu yhden sormuksen sijasta kaksi ja titteli vaihtui neidistä rouvaksi. Huisia! Hieman yli viikko on nyt kulunut tuosta ihanasta päivästä ja päällimmäinen fiilis on haikeus. Toki onnellisuus on hyvänä kakkosena, mutta asia mikä pääs kyllä täysin yllättämään on se miten suuri tyhjiö jäi kun asia mihin on oli niin suuri tunnelataus ja valmistelut onkin vaan ohi jo. Heti tuli myös helpottunut olo, sillä stressiltä ei vältytty ja ennen kyseistä päivää oli mahdoton ennustaa miten kaikki loksahtaa kohalleen. Kyllähän ne loksahti, täydellisesti.

Kaikki kyselevät häiden jälkeen että jännittikö, vastaus on jännitti ja kovaa. Nähtiin mieheni kanssa jo ennen vihkimistä, kävimme ottamassa first look kuvat ja muutenkin kuvailemassa ennen kuin päivän hulinat täysin alkoivat. Oltiin tosi tyytyväisiä tähän päätökseen, sillä alttarille kävelemisessä oli muutakin jännittämistä enkä kaivannut yhtään lisää painetta siihen tilanteeseen! Haha kävin varmaan kolme kertaa jännäpissalla sen puolen tunnin sisään mitä kirkossa odotettiin vihkimisen alkamista. Olin aluksi ajatellut etten halua katsoa ympärilleni kävellessämme isäni kanssa kohti alttaria, vaan pidän katseen tiukasti määränpäässä. Kuitenkin heti alkuun tajusin että itselle oli miljoona kertaa parempi katsella niihin silmiin mitkä oli kohdistettu minuun ja muistuttaa itseä että hei, nää kaikki on meidän ihmisiä! Tämä helpotti oloa ja jännitystä, ja muistutti hymyilemään. Ja onneksi isäni välillä hidasti askelta kun itse lähdin liian lennokkaasti rientämään alttaria kohti.

On vaikea sanoa mikä päivässä oli kaikista parasta, nautin nimittäin kaikesta. Mieleenpainuvimpia hetkiä oli varmasti mieheni näkeminen ensimmäistä kertaa, upea lauluesitys kirkossa, rakkaiden tanssiystävieni puhe ja esitys, sekä kuvaushetki auringonlaskun aikaan pellolla. Minulla oli kokoajan hyvä olla, olin todella tyytyväinen mekkooni, kenkiini ja muuhun lookkiin ja se toimi juhlimisen joka vaiheessa täydellisesti. Vaikka aina ajoittain jännitti ja kieltämättä kuumotti olla ”tarkkailun” kohteena, niin pystyin myös rentoutumaan ja oli vaan ihanaa viettää aikaa, jutella ja tanssia aamuyöhön asti maailman mahtavimpien tyyppien kanssa.

Heti viikonlopun päätyttyä konkretisoitui se mitä häistä jää niiden päätyttyä, ihania muistoja, paljon viiniä ja kakkua (jes), aivan mahtavia videoita ja valokuvia sekä järkyttävän suuri kiitollisuus meidän läheisille. Edelleenkin liikutun kun mietin niitä puheita, yllätyksiä ja ihan vaan sitä lämmön ja rakkauden tuntua mitä kaikkien läsnäolo loi. Asia missä oltiin mieheni kanssa molemmat oikeassa, on se ettei mikään kyllä oikeastaan meidän elämässä muuttunut. Arkemme palasi (univelkojen kera) jo tiistaina ennalleen, edelleen elelemme kissojemme kanssa rauhallista elämää töiden ja muiden juttujen parissa. Odotamme innolla elokuun loppupuolella olevaa häämatkaa, silloin taas keretään paremmin fiilistelemään yhteistä elämäämme mikä on vasta niin alkutaipaleella.

Kaikki postauksen kuvat © Mirella Penttilä

Hääsuunnitteluiden ylä- ja alamäkiä

Yleinen

Enää 50 päivää niin myö ollaan naimisissa! Aika on menny ihan älyttömän nopeesti, niinkuin silloin vuosi sitten maaliskuussa vähän tuumailinkin. Menimme siis kihloihin 24.3.2018 ja päätimme hääpäivän muutama viikko sen jälkeen. Aloitimme lähestulkoon samantien suunnittelut varaamalla kirkon ja juhlatilan. Sitten valitsimme valokuvaajan mikä oli itseasiassa yksi helpoimmista valinnoista, sillä päädyimme minulle jo valmiiksi tuttuun ihmiseen (kuvasi myös nämä meiän ihanat kihlakuvat!). Siitä seurasi kaasojen ja bestmanien pyytäminen tehtäviinsä, pitopalvelun valitseminen, hääpuvun etsiminen ja bändien kuuntelu. Tietenkin pikkuhiljaa mietittiin myös väriteemaa ja koristeluita, mitkä ovatkin nyt ne eniten kesken olevat asiat vaikka pääjutut on jo mietitty ja hankittu. Kaasoilla on mekot, bestmaneille suunniteltu lookit, meille tytöille on kampaajat/meikkaajat jo varattuna ja mieheni puku on tilattu. Käytin kihlasormukseni kultasepällä muokattavana, sillä se jää vihkisormukseni vierelle ja samalla suunnittelimme molemmille vihkisormukset. Ruuat on päätetty, juomat haettu, hääsivut avattu ja vieraat ovat saaneet kutsut, suurin osa niihin myös vastannut. Ei hullumpi tilanne! Vielä tarvitaan minulle kengät ja korut, sekä oman ja kaasojen häälookkien suunnittelu, hääkakun valinta, osa koristeluista ja häätanssin opettelu (jäiks). Meillä kaasot ja bestmanit ovat vastuussa ohjelmasta ja tarkemmasta aikataulutuksesta, eli siitä ei meidän tarvitse niin suurta huolta kantaa. Olen supertyytyväinen oikeastaan kaikkeen häihimme liittyen, ja tämä suunnittelukin on mennyt about niin kuin olin toivonutkin. Ei ole tarvinnut hirveästi stressata (paitsi kutsujen kanssa tuli pieniä probleemia, onneksi lopputulos oli kaunis kiitos ihanan ystäväni), olemme pysyneet jonkin sortin aikataulussa ilman sellaista kummemmin päättämättä.

Hääjärjestelyt on mennyt oikeastaan todella kivuttomasti kun miettii ettei oltu etukäteen (ennen kihlautumista) niitä mietitty. Aloitin luonnollisesti kyyläämään häämekkoja instagramista ja muualta netistä, mutta tiesin jo lähes heti minkä tyyppisellä mennään. Häävärit oli myös melko helppo, vaikka ne sitten yhdessä vaiheessa hieman muuttuivatkin. Koristeluun hain myös inspistä ig kuvista ja melko heti tuli pohja päätettyä. Olemme molemmat mieheni kanssa sellaisia, että kun hyvä ja mieleinen juttu löytyy sillä mennään ilman että mutkistetaan asioita jahkailemalla. Niinpä päätöksiä tuli tehtyä nopeasti ja sitä mukaa kun oikeanlaista hankintaa tuli eteen se tarttui matkaan. Vaikutteita häätyyliimme varmasti tuli siitä mitä olemme muiden häissä nähneet, olemme onneksi käyneet tässä muutaman vuoden sisään sisarusten ja ystävien häissä joten jotain mallia ollaan saatu. Tietenkin ajan trendit vaikuttavat myös, sekä omat mieltymykset. Tykkäämme melko simppeleistä jutuista ja ehdoton asia olikin ettei saa olla liikaa kaikkea, muutama pääjuttu joilla koristeet rakennetaan ja värejä hyvin hillityissä määrin. En ole koskaan ollut kukkien perään, joten ajattelin sen olevan ”välttämätön paha” koristeluissa sun muissa. Nyt kuitenkin olen alkanut innostumaan juurikin siitä kuinka kauniiksi ja kesäiseksi saadaan juhlapaikka niiden avulla. Valot taas ovat asia mistä olen aina tykännyt, kynttilät ja ledit luovat ihanasti tunnelmaa! Niitä onkin kertynyt kaappeihimme jo jonkin verran odottelemaan.

No tämähän kuulostaa ihan palalta kakkua koko häiden järjestely! Mikäs sitten aiheutti alamäkiä? Oman itsensä kyseenalaistaminen ja vertaaminen muihin. En juurikaan ole lueskellut hääblogeja, selaillut pinterestiä tai etsinyt muita paikkoja missä neuvottaisiin hyvien häiden järjestämisessä. Jonkin aikaa sitten näin kuitenkin kaupassa Häät & juhlat-lehden jossa käsiteltiin vaikka ja mitä häihin liittyviä asioita ja mietin että no hitto miksei. Ostin sen ja lueskelin muutaman kiinnostavimpia aiheita käsittelevän artikkelin heti, hääpukuun, kukkiin ja ohjelmaan liittyen. Vaikka samalla olinkin kiinnostunut ja halukas saamaan vinkkejä, huomasin tarrautuvani enemmän lauseisiin joissa painotettiin joidenkin asioiden olevan menneen talven lumia, vanhanaikaista ajattelua tai muuten vaan mielikuvituksetonta. Jotkut asioista olivat sellaisia mistä itse taas pidin ja mitä meidänkin häihin on suunniteltu. Huomasin ahdistuvani ja alkavani kyseenalaistamaan päätöksiäni, ”pitäisköhän sitä kuitenkin sit tehä noin eikä näin”, ”mitä jos joku vieraista ajattelee että onpa niin nähty tää” ja ”uskallankohan laittaa mitään kuvia häistämme someen jos joku onkin sitä mieltä ettei siellä ollut kaunista ja ihanaa”… Tässä kohtaa laitoin lehden kiinni ja mentaalisesti läpsäytin itseäni, HERÄÄ IDIOOTTI. Olin tuohon hetkeen ollut niin iloinen, tyytyväinen ja malttamattomasti odottanut häitämme joista tiesin tulevan meidän silmää miellyttävät, ja muutaman artikkelin kirjoittajien mielipiteet saivat pääni aivan sekaisin.

Kerran ennen tuota kyseenalaistin päätöstäni häämekosta, olen siis ostanut mekkoni jo syyskuussa kun olin varma etten vaan voi löytää upeampaa ja istuvampaa mekkoa + sain sen heti mukaan! Säilytän mekkoa kaasollani joten en näe sitä usein, osittain siksi etten kyllästyisi ja osittain ettei mieheni näkisi sitä (tai kissamme roikkuisi siinä). Joskus vuodenvaihteen tiimoilla aloin kuitenkin miettimään että näinköhän olisin löytänyt hienomman mekon jos olisin odottanut vähän pidempään että uusimmat uutuudet saapuivat kauppoihin. Olin meinaan nähnyt että juurikin yksi netistä ihailemani puku oli nyt saapunut Suomen liikkeisiin, ja nähdessäni sen muiden ihmisten päällä aloin ahdistumaan että vitsi olisiko se sittenkin ollut parempi. Kaikki hirveästi kehuivat mekon kauneutta ja se oli selvästi merkkinsä uuden malliston ”lippulaiva”, niin moderni ja todellisen VAU efektin omaava. Saakohan minun puku sellaista reaktiota vierailtamme kävellessäni alttarille? Jaoin ahdistukseni kaasojeni kanssa ja sovimme että menen sovittamaan ystäväni luokse mekkoani, mikäli sitten se päällä toteaisin että ei jumpe ei tää tunnu enää samalta, suuntaisimme Helsinkiin kokeilemaan tuota toista mekkoa. Heti kuitenkin kun sain oman mekon päälleni ja katsoin peilistä itseäni tiesin että ihan turhaan olin edes miettinyt sitä toista mekkoa, ei se vaan voisi olla parempi kuin tämä! Rakastuin uudelleen mekkooni ja nyt en malta odottaa että saan sen päälleni tuona ihanana päivänä. Tuntuu tyhmältä, että vaikka olin todella varma mekkovalinnastani sai ajatus siitä mitä muut mahdollisesti ajattelisivat, minut melkein laittamaan sen vaihtoon. Tämä vaati myös hetken henkistä tsemppausta siitä ettei sillä ole mitään väliä mitä muut ovat mieltä jos minä rakastan sitä.

© Mirella Penttilä

Toki paineita luo somen ja ulkopuolisten lisäksi hääetiketti ja kaikki muut mahdolliset etiketit. Lähinnä tarkoitan tällä esimerkiksi sukupolvien välistä eroa ajatuksissa, tottumuksissa ja tavoissa. Luonnollisesti tämä on myös asia mikä vieraita kiinnostaa, ollaanko tiukkoja pukeutumisen suhteen siinä ettei kellään naisella saa olla mustaa, punaista tai valkoista päällä. Tai pitääkö kirkossa kaikkien nyt peittää hartiat, enkä polvet? Meillä on siis kirkkovihkiminen, mutta emme käy muuten juhlia lukuunottamatta kirkossa, eikä siis tule kovin usein mietittyä mitä sinne saa ja ei saa laittaa päälle. Tietysti raamit nyt tietää käymättäkin mutta mitkä asiat ovat ehdottomia ja mitkä suuntaa antavia. Pitänee tähän vielä perehtyä. Näin jos vaan omaa linjausta ajattelen, en ole kovinkaan tarkka etiketeissä, jos joku haluaa laittaa punaisen mekon en heitä häntä ulos. Tai jos jollain on olkaimeton mekko kirkossa se ei ole minulta pois millään tapaa, jokainen tehköön niinkuin parhaakseen näkee! Paikalle kuitenkin tulee ihmisiä, keille nämä asiat voivat olla hyvinkin tärkeitä, joten mihin asti meidän tehtävä on huolehtia siitä ettei kukaan toinen luokkaannu.

Mitkäs sitten ovat asioita mitä odotan häiltämme? Tietenkin ihanaa päivää kokonaisuudessaan, mutta jos näin etukäteen tulisi muutama asia mainita, olisi päällimmäisenä vieraiden osallistuminen ja osallistaminen juhlaan. Vaikka päivä onkin meidän kahden väliselle rakkaudelle, ei se olisi mitään ilman kaikkia meidän läheisimpiä ihmisiä ympärillämme. Olemme todella onnekkaita kun molemmin puolin tukenamme on rakastavat perheet, suvut ja aivan mahtava joukko ystäviä! Haluankin että juhlassamme välittyy yleisesti lämmin fiilis ja olemme kuin vaaleanpunaisen hattarakuplan sisällä onnenhuuruissa (who is this girl and where am I…). Toinen on hyvä ruoka ja juoma, mitkä ei ainakaan lopu kesken ja maistuvat kaikille. Olisi aika hirveetä jos jollain jäisi nälkä tai havahdutaan siihen että viimeinen viinitönkkä avataan klo 22. Tästä voidaankin siirtyä seuraavaan asiaan, nimittäin olemme suunnitelleet jatkavamme juhlia aamuun asti! Olemme päättäneet ettemme varaa hääyötä varten hotellihuonetta tai lähdetä vuorokauden vaihtuessa nukkumaan, se ei olisi meidän tyylistä vaikka ihana ajatus onkin. Pystyn jo nyt maalaamaan kauniin kuvan mieleeni missä katsomme auringonnousua yhdessä juhlapaikan viereisellä pellolla nauttien kesäyön lämmöstä ja toistemme seurasta. Ah… täydellistä. Tietenkin toivon myös että aurinko paistaa, saamme tanssia hyvään musiikkiin, otettua kauniita kuvia muistoksi ja häälookkini kestää eheänä läpi päivän!

© Mirella Penttilä

Mutta mikä oikeasti on sen tärkeämpää hääpäivänä kuin se, että ollaan saatu tehdä juuri meidän näköinen päivä omien mieltymysten mukaan? No ei mikään. Kaikki ovat erilaisia, jonkun toisen makuun osuva asia on toisen ehdoton no-no -listan kärjessä, jopa me itse muutumme niin että asiat mistä pidimme muutama vuosi sitten voi aiheuttaa suurta kummastelua nykyisessä minässä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri että kaikkia ei voi miellyttää, mutta pitäisi itsekin yrittää muistaa paremmin ettei todellakaan tarvitsekaan. Me tehdään kaikki omaa juttuamme, sitä ei pitäisi pyydellä anteeksi tai puolustella, eikä myöskään toisen juttua tulisi haastaa tai kritisoida. On asioita missä on oikea ja väärä, mutta monet asiat ovat sellaisia missä on nii monta tapaa kuin tekijää. Yritän siis loppujen hääsuunnitteluidenkin kanssa hengittää syvään, pysytellä kaukana liian kärkkäistä ”ohjeista” miten asioiden pitäisi olla ja tehdä päätökset mieheni kanssa meitä miellyttäen, niin kuin tähänkin asti ollaan paremmin kuin hyvin pärjätty!

© Mirella Penttilä

9 faktaa minusta

Yleinen

Olen nähnyt paljon näitä postauksia missä kerrotaan itsestään pieniä faktoja, tykkään lukea niitä ja tuntuu että niiden kautta pääsee lähemmäksi kirjoittajan persoonaa. Kun kirjoittelemme omia juttujamme ja etenkin tiettyyn aiheeseen liittyen, tulee sanavalinnoista ja kirjoitustyylistä tietynlainen kuva lukijalle. Niin blogeissa, kuin muuallakin somessa olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei koskaan voi tuntea toista näkemättä, tapaamatta tai keskustelematta ihmisen kanssa. Anyways, koska tykkään näistä ja toivon että tekin, seuraa yhdeksän faktaa minusta joiden avulla pystytte tutustumaan minuun paremmin!

  1. Katson todella paljon leffoja! Olen lapsesta asti tykännyt viettää aikaa elokuvien maailmassa, käydä elokuvissa katsomassa uutuuksia ja katsoa uudestaan ja uudestaan lemppareita kotona. Nuorena myös kolusin läpi kaikki bonus levyt, making off osuudet ja teaser trailerit jatko-osiin. Olen aina pitänyt eniten toiminta ja fiktioelokuvista, mutta katson kyllä fiiliksen mukaan melkeinpä mitä vain. Ainut mistä en vaan yksinkertaisesti pidä on suomalaiset komediat, Uuno Turhapurot, Kummelit yms… Ei. Ikäni, sukupuoleni tai mielenkiinnonkohteideni arvaaminen Netflixini katsotuista elokuvista olisi kyllä tosi vaikeeta. Joku päivä katson lukioikäisten elämään sijoittuvia hömppärakkaus elokuvia, toisena taas katson vain sota/toimintaelokuvia jotka on täynnä ronskia mustaa huumoria ja kolmantena katson vanhoja klassikkoja. Tällä hetkellä katson leffojen ohella Gossip girlia, jonka jätin katsomatta kun se alunperin tuli. Yllättävän hauska ohjelma vaikka en pysty samaistumaan kenenkään niistä hahmoista!

2. Ennenkuin tapasin mieheni, olin valmis jättämään Suomen taakse ja aloittamaan elämän ulkomailla. Minulla oli 1. opiskeluvuosi takana terveydenhoitajaopinnoista ja olin laittanut haut vaihtoon Pohjois-Amerikan lähes kaikkiin eteläisiin valtioihin ja pommittanut yliopistoja sähköpostitse että ottaisivat minut sinne! Varasuunnitelmani oli se, että ottaisin vuoden tauon opinnoista ja muuttaisin Miamiin tekemään töitä ja olemaan, palaisin sitten kun tuntuisi siltä. Paloni päästä ulkomaille oli aivan järjetön, en miettinyt mitään muuta ja kotona ollessani oikeasti ahdisti kun niin paljon mieluummin olisin ollut jo toteuttamassa unelmaani Atlantin toisella puolen. Sitten yllättäen tyyppi joka opiskeli samassa koulussa mutta ketä en koskaan ollut aiemmin tavannut, laittoi viestiä ja päädyimme yhtenä kesäkuun maanantai-iltana yksille. Loppu onkin historiaa. Matkustelu on edelleen minulle tärkeää mutta nykyään paras osa on palata kotiin!

3. Minulle on tehty hyvin rankka ja pitkä hampaiden oikomishoito, mikä kesti noin 9 vuotta. Muistan kun käytiin hammastarkastuksissa ala-asteen alussa eikä ollut mitään puhettakaan siitä, että olisi tarvetta raudoille. Sitten kesällä ennen 3. luokan alkua leikin ystäväni kanssa rakennustelineillä ja hyppäsin sieltä alas, kaikki meni hyvin lukuunottamatta sitä että leukani pamahti polveeni ja etualahammas lensi kuin ohjus suustani juurineen päivineen. Hammas oli vielä kaikenlisäksi rautahammas joten uutta ei ollut tulossa tilalle. Siinä sitten ystäväni pikkuveli etsi hampaan jostain hiekan seasta ja toi sen minulle samalle kun hänen äitinsä soitti vanhemmilleni, jotka veivät minut päivystävään hammaslääkäriin. Hammas päädyttiin istuttamaan takaisin ja sille tehtiin juurihoitoa, minkä yhteydessä aloitettiin myös oikominen kun huomattiin hammaskalustoni muistuttavan enemminkin pienen jyrsijän suuta. Vihasin sitä koko hommaa niin paljon ja ihan värisyttää kun miettii niitä kertoja mitä itkin kivusta, ärsytyksestä ja ahdistuksesta rautojeni kanssa. Sain ne lopullisesti pois vasta ennen 18-vuotis syntymäpäiviäni. Nyt kun katson ihan ensimmäisiä muotteja mitä hampaistani on tehty olen niin kiitollinen että oikominen aloitettiin silloin ja äitini tsemppasi minua jatkamaan sitä vaikka kuinka otti päähän.

4. Minulla on todella vahva tarve saada tehdä asiat omalla tavallani ja toteuttaa itseäni. Enkä nyt siis puhu hetkissä arjessa joissa tulee noudattaa jonkun ohjeita tietyssä tilanteessa, vaan suurempaa kokonaisuutta. Jos huomaan, että joku asia tai ihmissuhde vie minua kauemmas omasta vapauden tunteestani (mikä on minulle tosi iso juttu) tai suuntaan joka ei vastaa haluamaani elämäntapaa menen nopeasti lukkoon ja vetäydyn. Nyt moni varmaan miettii miten voin olla minkään sortin ihmissuhteessa ja enkö jousta ollenkaan, mutta en siis koe esimerkiksi parisuhteen riistävän mitään minulta pois, vaan antavan tähän kaikkeen lisää. Ja tietenkin omat unelmat, ajatukset ja tulevaisuudensuunnitelmat myös muuttuvat jatkuvasti ja mukautuvat ympärillä oleviin ihmisiin, mutta jos huomaa kadottavansa itsensä saadakseen ihmissuhteen toimimaan mennään minusta pahasti pieleen. Ihminen voi olla henkisesti vapaa ja sitoutunut samaan aikaan jos ihmissuhteet ja muut asiat elämässä ovat hyvässä balancessa. Olen vapaa silloin kun olen itse valinnut elämäntilanteeni.

5. Rikossarjat kiehtovat minua todella paljon, olen katsonut kaikki Criminal mindsin jaksot, sekä NCIS ja CSI jaksoja niin paljon ja monta kertaa että harvemmin telkkarissa törmää jaksoon mitä en ole nähnyt. En ymmärrä miten joku voi keksiä niin hyviä juonenkäänteitä jakso, kausi ja vuosi toisensa jälkeen, varsinkin kun noita ohjelmia on ihan älyttömästi! Luulen että olen jo nähnyt kaiken noiden suhteen mutta kerta toisensa jälkeen yllätyn uudestaan. Lemppareita noissa ohjelmissa on ne nörtihtävät, sosiaalisesti kömpelöt mutta aivan älyttömän fiksut hahmot. Heidän juttujaan on niin hauskaa seurata ja toivon että omatkin aivot raksuttaisivat samalla tavalla. Joskus haaveilin opiskelevani kriminologiaa mutta pidempää asiaa mietittyäni en usko että pystyisin siihen kuitenkaan. Ahdistun liian helposti ihmismielen toiminnasta, etenkin siitä miten voi suunnitellusti tehdä pahaa toiselle. Parempi siis seurata jännityksellä omalta kotisohvalta ja spekuloida lopputulemaa!

6. Aivoni ovat kuin jukeboxi! Kun herään aamulla, voi mielessäni pyöriä joku laulu jo ennen kuin saan pään tyynystä ylös. Yleensä se laulu on jostain hyvin kaukaa alitajunnasta mieleen pöllähtänyt, kuten Spice up your life, Kun katsoit minuun tai Las ketchupin Asereje… Seuraava laulu voi tulla jo ennen aamuteen keittoa tai viimeistään kun pikaisten aamusometusten yhteydessä sohvalla ennen ryhdistäytymistä. Tuolloinkin, laulut eivät yleensä ole tämän hetken hittejä. Tätä samaa jatkuu lähes koko päivän, ainut aika jolloin aivoni yleensä hiljenevät on töitä tehdessä silloin kun olen joko asiakkaan tai työkaverin seurassa ja vapaa-ajalla ystävien kanssa. Oudointa tässä on se, että kuuntelen musiikkia nykyään todella harvoin ja silloinkin enimmäkseen yhtä biisiä (sitä mihin olen tekemässä koreografiaa). Autossa kuuntelen radiota silloin harvoin kun sillä matkaa taitan about 10 min kerrallaan ja joskus telkkarista tulee ohjelmia missä soi enemmän musiikkia, ja okei salilla saatan laittaa musiikkia puhelimesta jos olen yksin ryhmissalissa enkä tarvitse kuulokkeita (en koskaan muista kantaa kuulokkeita mukana ja jos ne on mukana akku on loppu). Nykyään huomaan enemmän ajattelevani jatkuvan musiikin olevan ärsyttävä häiriötekijä kuin rentouttava/piristävä lisä. En tiedä miksi, varsinkaan kun ennen tykkäsin paljon kuunnella ja etsiä uutta musiikkia. Olen kokoajan vain enemmän hiljaisuutta rakastava tyyppi!

7. Saan stressistä aivan jäätävän voiman tehdä asioita tehokkaasti, sellaisen kunnon boostin. Olen turvautunut tähän elämäni aikana Paljon ihan ala-asteelta asti. Kun tajusin etten ole lukenut seuraavan päivän kokeeseen ja aloin pänttäämään iltamyöhään asti tai kirjoittamaan ihan jäätävän mittaisen esseen lyhyessäkin ajassa. Monia parhaimpia koulusuorituksiani on varmaan syntynyt tällaisesta viime tingassa alkaneesta valmistautumisesta (enkä todellakaan suosittele kenellekään). Joskus lukioikäisenä muistan ”hyödyntäneeni” tätä siten, että olen tahallaan hetken miettinyt kaikkia asioita mitä pitää tehdä ja kun sain sopivan stressin päälle valvoin aamuyön tunneille ommellen esiintymisasuja, tehden matikan tehtäviä, suunnitellen portfoliota ja tehden koreografioita. Sitten kun sain kaikki tehtävät alta pois, pystyin taas rentoutumaan. Hullua hommaa ja onneksi en ole kokenut edes tarvetta tähän pitkään aikaan.

8. Vietän viikonloput kaikista mieluiten kotona leväten, katsoen elokuvia, syöden hyvää ruokaa ja oikeesti akkuja ladaten. En tiedä onko tää joku ikäjuttu, persoonajuttu, työjuttu vai mikä juttu mutta olen älyttömän väsynyt arjesta kun kohtaan niin paljon erilaisia ihmisiä ja sosiaalisia tapahtumia on jatkuvasti, enkä yksinkertaisesti vaan jaksa vapaa-ajallani hirveästi sopia tapaamisia. Ja kun kaikilla on se oma mitta minkä milloinkin sosiaalisia get-togethereita jaksaa, niin olen huomannut minulla se täyttyvän työstä, harrastuksesta ja parisuhde-elämästä melko hyvin. Tästä tulee välillä syyllinen olo, kun olen vielä kaiken kukkuraksi melko huono pitämään tiheästi yhteyttä ihmisten kanssa. Muistuttelenkin paljon ystäviäni ja läheisiäni siitä, että vaikka minua ei näkyisi tai kuuluisi hetkeen ei tunteeni ketään kohtaan muutu! Rakastan ihmisiä ympärilläni aivan mahottoman paljon vaikka en sitä muista tarpeeksi usein ääneen sanoa.

9. Olen mielestäni vimosen päälle tavis-tyyppi, ja sen vuoksi välillä mietin onko minunlaisilleni sijaa blogimaailmassa. En tee juurikaan kuvankauniita asioita, arkeni koostuu aikaisista aamuista, päivätyöstä, reeneistä, sekä kotielämästä mieheni ja kissojemme kanssa. En tavallisesti kulje kamera kainalossa kuvaten kaikkia käänteitä ja ajoittain tuntuu todella vieraalta ottaa selfieitä tai kuvia peilin kautta, joten välillä ajattelen etten pysy somen ”vaatimusten” perässä. Vaikka olen seuraillut ihmisiä ketkä saavat paljon sisältöä tuotettua arkipäivänä ja se vaikuttaa niin helpolta (mikä ei pidä paikkaansa terv. asiaa yrittänyt), en tällä hetkellä saa yhdistettyä kaiken päivittäisen tekemisen kanssa. Nautin kyllä kuvaamisesta, kirjoittelusta ja kaikesta tästä, mutta jos ajattelen asiaa liikaa ja pakotan itseäni aktiivisemmaksi kuin jaksan tuntuu koko homma aika puulta. Enkä siis tarkoita halveksuvani tätä, vaan useammin olen ajatellut että olisinpa itsekin enemmän sellainen joka jaksaa ja pystyy tekemään tätä intensiivisemmin. Nyt kuitenkin hyväksyn sen, että saan parhaat puolet kaikesta kun teen tätä aina silloin kun jaksan liikoja paineita ottamatta.

Tästä onkin hyvä jatkaa viikonlopun viettoa, eli mennä nukkumaan ja herätä huomenaamuna äänestämään! Muistakaa tekin käydä kantamassa kortenne kekoon.

Liikunta on kaikkia varten

Hyvinvointi, Urheilu

Mennään hetkeksi ajassa taaksepäin, sen verran että autoilla ajoivat vain parempituloiset eikä kaikkia perheenjäseniä kuljetettu ympäriinsä kouluihin ja harrastuksiin. Tuolloin tuli väistämättä liikuttua käyttäen omaa kehoa kulkuvälineenä. Monet asiat mitkä nykyään tulevat meille valmiina tai koneen tekemänä, tehtiin itse vaatien oman energian käyttöä. Tuolloin vapaa-aika meni pitkälti tehden kaikennäköisiä puhdehommia ja ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin jäädä sisälle katsomaan netflixiä jos ei huvita tehdä mitään. Maailma pyöri pitkälti hikoilua vaativien tekemisten ansiosta. Kaiken tämän tavallisen kaikilta vaaditun aktiivisen tekemisen lisäksi ihmisillä oli harrastuksia; musiikkia, taidetta, lukemista, käsitöitä ja urheilua. Tuolloin ei ollut niin väliä vaikka ei ollut urheilullinen tai kiinnostunut jostain tietystä lajista, liikkumista ja urheilua ei tarvinnut sekoittaa toisiinsa. Tulihan sitä tehtyä yhtä sun toista fyysistä päivän aikana muutenkin.

Nykyäänhän asiat ovat toisin monella tapaa, liikumme paikasta toiseen pääsääntöisesti jollakin kulkuneuvolla, työt tehdään yhä enemmän istualleen ja vietämme mielellään vapaa-aikaa ruutujen äärellä, joiden avulla maailma tuodaan meidän luokse sen sijaan että itse menisimme sen luokse. Kaikki mitä voidaan, ulkoistetaan: lumityöt, kotihommat, ruuanlaitot, kaupassakäynnit… Tilaamme ruuista ja vaatteista lähtien kaiken kotiovelle minimoiden liikutut metrit. Nykymaailma myös kannustaa tähän tarjoamalla lisää mahdollisuuksia istua kotisohvalla samalla kun hoidat työt läppärillä ja verkostoidut toisten ihmisten kanssa somen avulla. Kehitys on ollut ihan uskomatonta ja mitkä mahdollisuudet meille onkaan tarjottu tietotekniikan kehittymisen ja koneellistumisen myötä! Ja tämä kaikki tuntuu meistä täysin normaalilta, emmekä uhraa sille juuri ajatusta. Arkiviikon fyysinen suorittaminen jää helposti muutamaan sataan hassuun metriin joita kertyy kävellessä jääkaapille, vessaan, autolle ja välttämättömiin siirtymisiin yleensä sisätiloissa. Ja niinkuin aina ennenkin, ihmisiä kiinnostavat eri asiat ja harrastuksia on tullut vain lisää. Urheilu ja liikunta ovat edelleenkin vain osaa meistä kiinnostava asia ja suuremman osan ihmisten intohimona on muita asioita. Samalla kun olenkin ehdottomasti sitä mieltä että kaikille urheilun ei todellakaan tarvitse olla sydämen asia, luo tämä huolen ottaen huomioon kehittyneiden maiden kansalaisten elämäntavat tänäpäivänä.

Käsitys liikunnasta on muuttunut sen jälkeen kun siitä tuli valinnainen asia, se on mielestäni kaventunut ja virheellisesti sumentunut sillä, että sen pitäisi olla tietynlaista tai vaatisi hirveästi. Liikuntaan on myös liitetty tietynlainen paine ja kynnys, sillä kaiken tekemisen tulisi olla ulkopuolisen silmin tavoitteellista, hyvin suunniteltua ja toteutettua. Nythän arvioidaan ja arvostellaan ihmisten vartaloita, reenien sisältöä, tapoja ja tyylejä ihan avoimesti ja koetaan että kaikilla on jopa velvollisuus neuvoa toisia vaikka apua ei pyydettäisikään. ”Ei kannata hölkätä, tee mieluummin HIIT, sillä polttaa nopeammin kaloreita”, ”Mitä järkeä edes käydä salilla jos ei toimi tavoitteellisesti, ei siinä mitään tuloksia muuten saa”. Ihmiset nyökkäilevät hyväksyvästi jos erilaisia lajireenejä on useat viikossa, mutta onko reaktio samanlainen jos joku kertoo liikkuvansa kaikki työmatkat pyöräillen ja tekevän päivän päätteeksi lumitöitä tunnin ajan? Yleensä ei, silloin pikemminkin kysytään miten joku voi jaksaa ja mietitään kuinka paljon mukavampaa on liikkua autolla kun palella ulkona. Tämäkin on siinä mielessä hassua, että uskallan väittää ettei kellään pyörällä tai reippaasti kävelemällä liikkuvalla ole erityisen kylmä sitä tehdessään, edes talviaikaa. Miksi hyötyliikunta on niin aliarvostettua vaikka se on helpoimpia tapoja ylläpitää omaa terveyttä arjen keskellä?

Jos hyötyliikunnan määrä arkena on pieni, mutta käy vaikka 3-4 kertaa viikossa kuntosalilla tekemässä tunnin reenin, tulee siitä nippanappa täyteen Suomessa käytetyn liikuntasuosituksen fyysisen rasituksen viikottainen saanti aikuiselle ihmiselle. Ja suositus on siis ihan tavan tallaajalle, mikä tarkoittaa sitä että sen ollaan katsottu olevan saavutettavissa arjen keskellä. Miettikää, kuinka helppoa on elää täyttämättä edes tuntia fyysistä rasitetta viikossa jos itsellä ei ole mitään harrastuksia. Aika pelottavaa tulevaisuutta miettien kun sairastavuus, ylipaino, mielenterveysongelmat ja eristyneisyys fyysisistä ihmiskontakteista yleistyy jatkuvasti. Mikä minua eniten ärsyttää on liikkumattomuuden puolustelu sillä, ettei kaikki ole hyviä liikunnassa, ei ole varaa harrastaa tai ei kerkeä arjen keskellä järjestämään aikaa sille. Ihan oikeasti, hyvin harvassa jutussa on hyvä harjoittelematta, ja ei liikunnan tarvitse olla jotain erikoista tai tiettyä lajia, valtaosa osaa ja pystyy kävelemään, tekemään niitä lumitöitä ja jammailemaan musiikkiin. Kaikki edellämainitut ovat myös ilmaisia eivätkä vaadi kummoisia välineitä. Mitä aikaan tulee, niin sehän on täysin meidän omissa käsissä mihin sen käytämme. Voi tehdä vaikka kauppareissun pyörällä tai kävellen ja saada samalla liikuntaa.

Kun tutkailee ihmiskehoa, voi jo sen enempää asiasta tietämätönkin todeta että meidät on tehty liikkumaan. Miksi ihmeessä meillä olisi näin monia lihaksia, luita, niveliä ja rustoja jos tarkoituksemme olisi istuskella paikallaan ja katsellen kun koneet tekevät hommat puolestamme. Kehomme myös viestii meille jatkuvasti asioita, jos vain sitä kuuntelemme, tuntuuko pitkän tietokoneella olon jälkeen siltä että pitäisi suoristaa selkä? Tai puutuuko takalisto ja alaraajana istumisen tuloksena? Nämä kaikki tuntemukset on juurikin sitä varten, että ymmärtäisimme pysyä aktiivisina, niin kuin kehoillemme ominaista on. Liikkumattomuus ja epäterveellinen ravitsemus ovat oikeasti oman kehon turmelemista, ei sitä voi mitenkään kaunistella. Mitä vähemmän liikkuu, sitä heikompi tuki- ja liikuntaelimistö on. Peruskoulussa joku opettajistani joskus sanoi että ihmiset kuolevat sukupuuttoon kun kaikki tapahtuu nappia painamalla eikä enää itse tarvitse liikkua edes päivittäisten tarpeiden vuoksi. Tämä on jäänyt mieleeni ja mitä enemmän sitä ajattelee niin kyllähän se ihan järkeen käy. Huolestuttavaa on se, kuinka paljon lähemmäksi tätä ollaan tultu sanotaan vaikka 40:ssä vuodessa.

Tämän kaiken pohjustamana heitänkin ilmoille väittämän: Kaikkien ei tarvitse urheilla, mutta jokaisen tulee liikkua. Mikäli siis haluaa pysyä terveenä ja pystyä liikkumaan jatkossakin.