Tammikuun parhaat

Hyvinvointi, Yleinen

Nyt ollaan jo helmikuun alussa, ja mietin vaan että mihin se tammikuu hujahti! Hämmästelin kun avasin somen ja luin useammasta paikasta tuskailua siitä kuinka verkkaseen aika on kulunu ja että tammikuussa tuntu olevan päiviä tuplat muista kuukausista, kun oma kokemus on niin vastakkainen. Toisaalta miulla oli niin selvä tavote ja sen tuoma paine viime kuulle että enemminkin oon toivonut lisäpäiviä, päätin nimittäin että saan meidän kisakoreografian valmiiksi. Sitä onkin tullut väännettyä, aina kun ollut aikaa ja myös niinä hetkinä kun ei oikeen ole ollut aikaa. Muuten tuli käytyä tavallisesti töissä, tanssireenit on ollut kolmesti viikossa ja salille oon kerennyt pari kertaa viikossa. Mitään erityistä ohjelmaa ei olekaan tainnut olla, yhdet syntymäpäiväjuhlat, enkä ole suoraan sanottuna kaivannutkaan mitään enempää. Kaipaan omaa rauhaa arjen keskellä melko paljon, ja esimerkiksi loppuvuoden juhlapyhien ja sukulointien jälkeen tarvitsen aikaa palautua. Joten tuo ”tylsä” tammikuu oli kyllä se mitä kaipasinkin! Noihin 31. päivään mahtu paljon tosi hyviä juttuja, kuten nämä:

Luovuuden kukkiminen
Tosiaan vaikka tanssikoreon tekeminen aikarajalla tuo paineita, niin ai että mie nautin kun oon taas päässyt näkemää ite tehdyt sarjat koko ryhmän tanssimana ja kokonaisuus vaan toimii! Meitä on 18 tanssijaa muodostelmana joten on paljon liikkuvia osia mitkä pitää saada menemään yks yhteen vaikka tanssijat tekevät eri juttuja. Yksin kun olohuoneessa heiluu ja mielessä rakentaa liike ja lasku kerrallaan yhteensä kahden ja puolen minuutin tanssia on joskus tosi vaikea nähdä miltä se sitten oikeasti näyttää käytännössä. Mutta on tosi kiva huomata että vuosienki jälkeen näillä aivoilla saadaan uutta materiaalia ulos, ja mikä osoittautuu melko hyväksi! Oon ylpeä itsestäni, mikä tuntuu aina hyvältä.

Uudet herkkuarkiruuat
Tammikuussa on tullut syötyä hyvin, nimittäin ollaan vähän laajennettu arkiruokien repertuaaria (mikä on ollu enemmän kuin tarpeellista). Lemppariruuiksi on noussut heittämällä uunikasvikset sekä nuudeli-kanapelti, nams! Molemmat yksinkertaisia ruokia, mutta silti niin hyviä. Tuo nuudeli-kanapelti oli miulla ihan uusi tuttavuus, kävin vanhempieni luona ja äiti sano et nyt on Pirkka-lehdestä löytyny hyvä ja helppo resepti. Ja helppohan se tosiaan oli kun ei tarvinnu ees kirjottaa ylös että muisti! Otahan siekin tämä haltuun, ite tykkään tehä ton uunivuokaan ja käyttää täysjyvänuudeleita, enkä kyl oo ohjeesta kattonut kuinka paljon pitää mitäkin laittaa vaan oman maun mukaan ja riippuen siitä miten paljon haluaa valmistaa kerralla. Suosittelen!

Tuumatorstait Elman kanssa
Vitsit että on kivaa kun on joku kenen kanssa häseltää ja suunnitella näitä somejuttuja! Oon saanut paljon lisäboostia omaan tekemiseen ja vahvistusta siihen että oikeesti tykkään tehdä ig:tä ja tätä blogia (vaikka tälle jääkin harmittavan vähän aikaa), eikä tän tarvitse olla niin yksinäistä kuin miltä on joskus tuntunut. Elman kanssa kehittämän tuumatorstai instagram-sarjan myötä oon myös saanut enemmän hyvinvointi aihepiirin pohdintaa tuotettua mikä on itselle lähellä sydäntä ja sellaista mistä keskustelua haluankin syntyvän.

Remppa vai muutto Vancouver
Paras tv ohjelma ikinä, ja nyt tätä voi katsoa jakso tolkulla Ruudusta! Sen jälkeen kun rempattiin oma koti alkoi vielä enemmän kiinnostamaan ohjelmat missä laitetaan paikkoja uusiks sekä näytetään valmiita upeita taloja. Teen aina mielessäni listaa siitä mitkä on omat ”must have” asiat omakotitalossa ja jos pääsen vielä remontoimaan minkälaisia asioita kotiin valitsisin. Meillä on myös tapana katsoa aika paljon alueella myytävänä olevia asuntoja ja taloja vaikka muuttaminen ei olekaan nyt ajankohtaista, katsotaan kuvia ja pohjapiirroksia samalla miettien mitä tekisi sinne jos saisi vaan räjäyttää nykyisen sisällön ja laittaa kaikki uusiks. Välillä tulee kauhea asunto- ja remppakuume päälle, sen sijaan siis että oisin tätä myöten täynnä elämää remontin keskellä aiemmasta kokemuksesta lähtisin mielellään vastaavaan tilanteeseen uudestaan, käykö monille näin?

Kamerajalka
Pienestä sitä voi ihminen olla iloinen mutta niin paljon on helpottunu kuvien napsiminen kun ei tarvii kasata kirjoja ja DVD-koteloita läjään johonkin hyllykölle että saa kameran oikealle korkuudelle. Joskus vuosia sitte miulla oli kaikki mahdolliset kamera ja kuvaushärpäkkeet, sitten kyllästyin enkä halunnut ahtaa niitä pieneen yksiööni missä säilytystila oli muutenkin kortilla ja myin kaiken. Nyt kun into on pikkuhiljaa palannut oon koittanut harkita pitkään mitä tarvitsen ja minkälaisella kalustolla pärjään, eihän tässä kuitenkaan ammattivalokuvaajiksi olla ryhtymässä. Pitkän pohtimisen jälkeen otinkin repun selkään, kävelin giganttiin ja palasin kamerajalan onnellisena omistajana.

Unelmointi
Tammikuussa unelmoin tulevaisuudesta ja vietin paljon aikaa miettien mitä askeleita kannattaa ottaa jotta pääsen lähemmäs niitä. Vaikka asioilla ei ole mikään kiire ja unelmatkin muuttuvat ja muovautuvat jatkuvasti, on ollut jotenkin todella innostunut ja jopa helpottunut olo kun on ajatus siitä mihin suuntaan haluaa edetä.

Oon kaiken kaikkiaan tosi iloinen siitä miten tää vuosi on lähtenyt käyntiin! Joskus arki tuntuu pitkäveteiseltä mut niinä hetkinä koitan muistuttaa itteäni siitä, että omista valinnoista se on rakennettu ja jos haluan asioiden muuttuvan, voin myös niin valita.

Mennyt vuosikymmen

Yleinen

Ihanaa vuotta 2020 ja uutta vuosikymmentä kaikille! Viime vuosikymmen oli luonnollisestikin minulle tapahtumarikas, sisälsihän se lähes kaikki teini ja varhaisaikuisuuden vuoteni. Oli paljon hyvää ja paljon huonoa, sellasia hetkiä että sydän pakahtui onnesta ja toisia missä teki mieli repiä se pois kun sattui. Kaikista muistoista olen kuitenkin erittäin kiitollinen, ovathan ne niitä mitkä on muokannut miusta tällaisen kun olen. Ajattelin palata menneeseen sen verran, että kerron jokaisesta menneen vuosikymmenen vuodesta päällimmäiset asiat.

2010 siirryin yläkoulusta kaksoistutkinto opintoihin, kesä näiden välissä meni rannalla ja mopolla kaupunkia ympäri kaahaillen! Ystävieni kanssa järjestimme juhlat jos toisetkin. Olin 15-vuotias ja tuntui että elämä on mahdollisuuksia täynnä. Tuolloin alkoi myös ensimmäinen seurustelusuhteeni, mikä tietenkin oli iso juttu. Lähes kaikki vapaa-aikani meni tanssin ja valmentamisen parissa, rakensin identiteettiäni pitkälti tämän rakkaan harrastuksen ympärille.

2011 koulut eteni, ystävät oli tärkeintä elämässä tanssin rinnalla ja parisuhde koetteli. Sain myös ensimmäisen lemmikin, ihanan Elli-kissan. Tuolloin tuntui että kaikki tunteet oli jotenkin super voimakkaita, myös sellaiset hetket kun ei oikein tuntunut miltään ahdistivat kovasti.

2012 tanssin wanhat ja kirjoitin syksyllä ensimmäiset aineet lukiossa. Palo discotanssiin vaan voimistui ja se astuikin itselläni showtanssin ohi, vaikka sitäkin tykkäsin valmentaa! Täytin myös 18v loppuvuodesta, mikä ei omalla kohdalla tuntunut niin kummoiselta jutulta. Ajokortti oli kyllä kiva lisä elämään vaikka omaa autoa en missään vaiheessa ole halunnut.

2013 valmistuin ylioppilaaksi ja vaatetusartesaaniksi, muistan kuinka onnellinen olin silloin! Seuraavana päivänä muutinkin pois kotoa Seinäjoelle, missä alkoi fysioterapiaopinnot ja varsin erilainen elämä aiempaan verrattuna. Ikävöin syksyllä tanssia ja ystäviä Paljon, vaikka kävinkin aina mahdollisuuden tullen Lappeenrannassa. Tämä syksy oli henkisesti raskas ja ennen joulua varasinkin ensimmäisen aikani opiskeluterveydenhuollon psykologille. Olin niin täynnä kaikkia tunteita mutta en osannut ilmaista niitä ja en uskaltanut myöntää kuinka onneton oikeasti olinkaan etäisyydestä tärkeisiin ihmisiin.

2014 kevät ei ollut juurikaan helpompi, käytiin aika syvällä ennen kuin pystyin tekemään ison päätöksen jättää Seinäjoen, fysioterapiaopinnot ja pitkän parisuhteen taakse. Muutin ekaa kertaa yksin ja rakas Lappeenranta tuntui heti taas kodilta. Hiljalleen alkoi korjausprosessi kaikelle mikä tuntui menneen rikki. Aloitin valmentamisen ja tanssin ihan uudella vaihteella, omistauduin sille täysin. Näin paljon ystäviä, juhlin, tein töitä siivoojana ja mietin mitä haluan seuraavaksi tehdä. Ainiin, ja kävin myös ensimmäistä kertaa ystävän kanssa ulkomailla, Lontoossa! Ja otin ensimmäisen tatuointini.

2015 oltiin perheeksi muodostuneen tanssiryhmäni kanssa ensimmäistä kertaa täysin miun tekemällä koreografialla kisoissa, aiettä! Keväällä kävin moikkaamassa ystävääni Espanjassa ja päätin että miusta tulee maailman paras terveydenhoitaja. Menin pääsykokeisiin ja syksyllä alkoikin Amk-opinnot, taas. Opiskelusta sain niin paljon enemmän irti kuin aiemmin, koin olevani oikealla alalla heti. Syksyyn mahtui myös ikimuistoinen loma Miamissa.

2016 kaipasin kuumeisesti ulkomaille, lähdinkin heti mahdollisuuden tullen takaisin Miamiin pariksi viikoksi. Opinnot ja tanssit eteni hurjaa vauhtia, keväällä saatiin sm-kisoista pronssia ja tuo päivä oli yksi onnellisimmista. Eniten tuossa kokemuksessa saa hymyilemään ja herkistymään se kuinka tiiviiksi ystäväporukaksi oltiin hitsauduttu (tdf❤️). Kesän alussa elämä yllätti ja eteen ilmestyi mies, jota nykyään saan kutsua aviomieheksi. Muutimme syksyllä yhteiseen kotiin ja hankimme ensimmäisen karvavauvamme, Seppo-kissan. Saimme toistemme kautta uusia ihania ihmisiä elämiimme ja arki yhdessä tuntui hyvältä!

2017 oli nyt kun miettii melko rauhallinen verrattuna aiempiin. Elämään kuului vahvasti opiskelu, olin päättänyt käydä tavallisesti 4 vuotta kestävät opinnot kolmeen vuoteen joten tiivistin kahden vuoden kurssit ja harjoittelut tähän vuoteen. Olin myös lähes koko kesän työharjoittelussa. Keväällä päätin lopettaa valmentamisen ja tanssimisen toistaiseksi, tämä oli vaikea mutta tuolloin oikea päätös. Opinnäytetyö stressasi ja kovaa. Muuten aika meni normaalia arkea elellessä. Johonkin väliin sain kuitenkin tungettua yhden matkan Balille ystäväni kanssa ja Kreikkaan mieheni kanssa. Loppuvuodesta saimme myös perheenlisäystä kun Siiri-kissa muutti taloon.

2018 oli viimeiset rutistukset opinnoissa, mutta sitäkin mielekkäämmät kun kaikki oli terveydenhoitajan työhön liittyvää. Valmistujaislahjana itselleni oli loma Kyprokselle ystävän kanssa, minkä aikana loputkin opintopisteet löysi tiensä todistukseen. Maaliskuussa mieheni kosi ja toukokuussa vietimme isommat valmistujais+kihlajaisjuhlat ystäville ja perheelle. Kesä ja syksy meni töissä, tein lyhyitä sijaisuuksia missä milloinkin ja oli mukavaa saada vapaa-aika omaan käyttöön kun ei ollut enää koulutehtäviä. Kävin taas pienellä lomamatkalla Espanjassa ystävän kanssa. Syksyllä elämä tuntui rauhoittuneen sen verran että uskalsin aloittaa valmentamisen 2krt/vk ja muistin taas kuin paljon rakastan sitä hommaa! Hääsuunnittelut myös etenivät pikkuhiljaa, keväällä olimme päättäneet ajankohdaksi heinäkuun 2019. Joulukuussa ostimme ensimmäisen oman asuntomme ja koko kuukauden remontoimme tätä mieleiseksi. Siinä oli hermot ajoittain koetuksella mutta olen edelleen niin ylpeä lopputuloksesta ja siitä miten jaksoimme yhdessä ilman suurempia vastoinkäymisiä tämän toteuttaa.

2019 alkuvuosi oli vielä remontin jatkamista ja siitä toipumista, valmentamista ja töitä. Samalla yritettiin pusertaa hääjuttuja kasaan, mikä aiheuttikin ajoittain järkyttäviä stressipuuskia. Irtiotto tuli tarpeeseen kun lähdin Thaimaahan lomamatkalle ystävän kanssa, vaikka tuolloinkin hoidimme hääjärjestelyitä sieltä käsin. Kesä oli täynnä menoja, oli omat ja ystävän polttarit, meidän omat häät mitkä oli ikimuistoisin päivä tältä ja kaikilta aiemmilta vuosilta, sekä ystävien häät joissa sain kunnian olla kaasona. Rakkauden täyteiset kuukaudet sai huipennuksin ihanaan häämatkaan Santorinilla. Syksyllä aloitin ja kävin Wellnessmalli-koulutuksen, mistä sain lisäintoa tulevan suunnitteluun ja avasin pitkästä aikaa mielikuvituksen portit oman näköisen uran luomiseen.

Nyt, 1.1.2020, olen super onnellinen ja valmis uusiin haasteisiin! En malta odottaa mitä kaikkea tuleva vuosikymmen tuo tullessaan.

Minun ravitsemustottumukseni ja ajatuksia lisäravinteista

Hyvinvointi, Ravitsemus, Yleinen

Työni puolesta puhun paljon ravitsemuksesta ja siitä miksi se on niin tärkeä osa terveyttä. Me kaikki olemme erilaisia joten myös ruokailutottumuksia on monia, eikä tämä todellakaan ole huono asia. Tärkeintä on, että ihminen syö omien allergioiden ja erityisruokavalioiden rajoissa mahdollisimman monipuolisesti ja saa kaikki tarvittavat ravintoaineet kehon optimaaliseen toimintaan. Käyn vapaa-ajalla mielelläni ihmisten kanssa keskusteluja näistä asioista ja mielenkiinnolla seuraan somessa ravitsemukseen liittyviä asioita ja toimintatapoja. Ajattelinkin että voisin nyt kertoa teille vähän omista ruokailutottumuksistani sekä mietteitäni lisäravinteiden käytöstä. Haluan jo alkuun sanoa etten ole ravitsemukseen erityisesti suuntautunut ammattilainen eikä minulle sopivat tottumukset välttämättä ole kaikille yhtä hyviä, eikä näissä asioissa ole ikinä yhtä oikeaa tapaa tai mielipidettä. Tärkeintä on että ihminen itse tietää mitä syö ja miksi, sekä ottaa tarpeeksi selvää valitsemistaan erityisruokavalioista ja lisäravinteista jotta voi välttää mahdolliset puutostilat ja toisaalta joidenkin aineiden liikasaannin.

Olen sekasyöjä, jos liiallisen maidon/laktoosin käytön aiheuttamia vatsan väänteitä ei lasketa minulla ei ole ruoka-aineallergioita. En ole juonut maitoa varmaan seitsemän ikävuoden jälkeen mutta käytän maitotuotteita kyllä. Ruokajuomani on vesi, mutta juon päivän aikana myös pari kuppia teetä ja pepsi maxia. Syön kaikista ruokakategorioista ainakin jotain (suurimmasta osasta lähes kaikkea) ja ne mitä en syö johtuu siitä etten pidä mausta. Koen siis että olen hyvin kaikkiruokainen ja ”helppo” ruuan suhteen. Lihaa syön vaihtelevasti, joskus kerran viikossa ja joskus useammin, olen pyrkinyt sitä tietoisesti vähentämään ja itsellä ehkä eniten siihen suuntaan painavat syyt ovat terveydellisiä ja eettisiä. Töihin otan aina eväät, joskus kotona tehtyä ja joskus kaupasta jotain valmista, valmisruoissa kiinnitän huomiota siihen mitä ne sisältävät eli ihan perus keitot, puurot ja laatikkoruoat lähtee mukaan. Välipaloina syön leipää, riisikakkuja, hedelmiä ja joskus protskupatukoita. Aterioita tulee päivässä 5-6 kun laskee välipalat mukaan, syön arkena aika pieniä aterioita joten syön niitä sitten useammin. Normaali rytmini on aamupala – välipala – lounas – välipala – päivällinen – iltapala. Olen kokenut tämän itselleni hyväksi sillä nälkä pysyy poissa eikä missään vaiheessa päivää tule syötyä ähkyä. Oma kulutukseni myös jakautuu pitkin päivää kun liikuntaa tulee aamulla, iltapäivällä ja illalla niin täytyy pitää energiatasoja yllä. Herkkuja eli karkkia/sipsiä/jäätelöä syön kerran pari viikossa, joskus useammin ja joskus harvemmin. Leivonnaisia ja vastaavia tulee kyllä syötyä todella harvoin kun emme kotona leivo ollenkaan, paitsi kerran vuodessa joulutorttuja, itsenäisyyspäivää odotellessa!

Lisäravinteiden käytön lopetin kokonaan alkuvuodesta tänä vuonna noin kuuden vuoden on/off käytön jälkeen. Aloitin about 18-vuotiaana heraproteiinin käyttämisen ensimmäisen kuntosalijäsenyyteni yhteydessä ja sen jälkeen tuli myös maca-jauheet, BCAA ja EAA, rasvanpoltto/kofeiinikapselit ynnä muut. Olen aina ollut todella huono muistamaan normaalista poikkeavien tuotteiden päivittäisen käytön, joten nämä lisäravinteetkin usein jäivät pois kuukausiksi. Osasyy lopettamiselle olikin se etten vaan enää muistanut käyttää niitä tai ostaa lisää, mutta tuolloin alkuvuodesta myös mietin paljon sitä miksi edes näitä valmisteita käytin. Sisäistin mitkä ovat minun omat tavoitteeni liikunnassa ja urheilussa, mitä oikeasti teen ja mitä haluan tehdä. Olen aktiiviliikkuja, haluan ylläpitää kehoni toimintaa ja kehittää sitä monipuolisemmaksi, sanoisin että olen näissä asioissa tavoitteellinen. Tällä hetkellä en kuitenkaan tähtää tiettyyn kuntoon tai lajiin missä kehon ulkoinen muokkaaminen olisi keskiössä. Pysyvät muutokset kiinnostavat, ei niinkään hetkelliset tilat. Päätin siis etten tarvitse tässä vaiheessa muuta kuin tavallista ruokaa energian lähteeksi! Ainut poikkeus tähän on Nocco focus-juoma minkä juon joskus pidempinä päivinä kun väsyttää ja pitää vielä jaksaa keskittyä tai reenata, juoma sisältää kofeiinia, D-, B6- ja B12-vitamiinia, biotiinia, foolihappoa sekä niasiinia.

Lisäravinteet on minusta siitä mielenkiintoinen tuoteryhmä että monet niitä käyttävätkään eivät ole varmoja tarvitsevatko he niitä. Erilaisia tuotteita on jo niin paljon ettei tähän yksiselitteistä vastausta varmasti olekaan. On ihmisiä ketkä tarvitsevat valmisteita tilapäisen puutostilan korjaamiseen tai esimerkiksi ravitsemuksen tukemiseen energiapitoisemmilla tuotteilla (esimerkiksi ikääntyneet ja erilaisista sairauksista kärsivät). Monia tuotteita myös perusterveet käyttävät oma-aloitteisesti, kuten eri vitamiineja ja kalaöljyjä. Sitten on erityisesti urheileville suunnatut tuotteet mitkä muun muassa tuovat lisätehoa treenaamiseen ja auttavat lihasmassan kasvattamisessa sisältämällä runsaasti hiilihydraatteja, proteiineja, aminohappoja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Nyt etenkin kun urheilijoiden elämää voi niin helposti seurata somen kautta, on varmasti viimeisimmäksi mainitsemieni tuotteiden käyttö lisääntynyt tavan tallaajillakin.

Lisäravinteita myy se, että niiden isosti esillä olevat käyttäjät ovat usein melko hyvässä fyysisessä kunnossa sekä (ainakin somen perusteella) positiivisia, pärjääviä ja monin tavoin ihailtavia ihmisiä. Itse ainakin voin myöntää että tämä oli se syy mikä sai minut aloittamaan erilaisten lisäravinteiden käytön niistä sen enempää tietämättä. Ainakin osasta niistä oikeasti koin hyödyn, mutta toisaalta nyt kun en käytä niitä ja elämäni on tasapainoisempi kaikilta osa-alueilta kuin aiemmin, jaksan ihan yhtä hyvin ellen jopa paremmin ilman. Oliko minulla siis oikeasti tarvetta käyttää näitä tuotteita? Tai onko monellakaan perusterveellä, tavallista elämää elävällä ihmisellä tarvetta käyttää lisäravinteita jos perusasiat ovat kunnossa; uni, ravitsemus, liikunta, mielekäs tekeminen päivittäin ja tärkeät ihmissuhteet. Tästä voi varmasti olla montaa mieltä mutta minä peräänkuuluttaisin ensin noiden edellä mainitsemieni asioiden tarkastelemista ja tarvittaessa korjaamista. Sitten jos ottaa lisäravinteet käyttöön, olisi hyvä perehtyä siihen mikä tuotteen oikea käyttötarkoitus on ja onko se tarpeellinen omiin elämäntapoihin suhteutettuna. Asia erikseen jos sinulla on jotain oireita, kuten pitkäaikaista väsymystä, lihasheikkoutta tai outoja tuntemuksia kehossa, tuolloin tulee tietenkin tutkia olisiko mahdollisesti kyseessä jokin puutostila mikä voidaan korjata lisäravinteella. Itse olen kuitenkin tällä hetkellä niissä ajatuksissa ettei minulla perusterveellä suomalaisella ole tarvetta kuin D-vitamiinilisälle.

Epäonnistumisen pelon selättäminen

Hyvinvointi, Yleinen

Lapsena ja nuorena koin hyvin vahvasti pelkoa siitä että epäonnistun asioissa mitä yritän. Tämä rajoitti minua melkoisesti, en lähtenyt mielelläni kokeilemaan erilaisia harrastuksia, alisuoritin ja jätin väliin asioita tekosyiden turvin, mitä vaan ettei tarvitse tosissaan yrittää ja kaatua naamalleen muiden nähden. Olin niin kateellinen niille ketkä kantoivat itseään selkä suorana ja onnistuivat ensi kokeilulla uusissa asioissa, olisin tehnyt mitä vaan ollakseni sellainen. Taustalla oli epämukava olo omassa kehossa ja joitain mieleen jääneitä naljailuja mitkä otin itseeni paljon isommin kuin annoin näkyä. Tämä on aika yleistä kasvavalle ja muuttuvalle lapselle, uskaltaisin väittää, mutta pitkään jatkuneena ja käsittelemättömänä nämä ajatukset painoivat takaraivossa teini-iän yli.

Ihan viime vuosien aikana olen vasta pikku hiljaa oppinut (harjoittelemalla!) olemaan vertaamatta itseäni muihin, keskittymällä omaan tekemiseen ja muistuttamalla että toisten tekeminen ei ole mittari siitä miten minun pitäisi suoriutua. Samalla kateuden tunteet ovat muuttuneet ja avoimesti ihailen suorituksia mihin itsekin haluaisin pystyä. Epävarmuus on vaihtunut kokeilunhaluun ja itseni haastamiseen. Tästä olen hyvin iloinen, koska muistan kuinka rankalta elämä tuntui miettiessä miten paljon kivempaa toisen elämä on, kuinka paljon taitavampi joku toinen on ja miten onnellisempi olisinkaan jos saisin olla niin kuin joku muu. Ajatus että on etuoikeus olla minä oli hyvin kaukainen, nykyään taas olen ihan todella kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja millaiset valmiudet minulla on toimia elämäni eri osa-alueilla.

Nyt kun negatiiviset ajatukset eivät enää ohjaa omaa tekemistä olen uskaltautunut olemaan sellainen kuin olen ja astumaan epämukavuusalueellekin. Tämä on näkynyt elämässä siten, että en vaadi itseltäni liikoja vähättelemättä myöskään vahvuuksiani, annan itselleni aikaa ja muistutan itselleni ettenhän minä muiltakaan vaadi täydellisyyttä. Olen pelkästään tänä vuonna käynyt innoissani kokeilemassa tankotanssia, ilmajoogaa ja cheerleardingiä, viimeisimmässä olin jopa nostoissa nousijana mitä en ollut lähes ikinä yli 10 vuoden tanssiurani aikana vain koska pelkäsin korkeiden paikkojen lisäksi sitä mitä muut ajattelisivat minua nostaessaan! Kuulostaa ehkä pieniltä asioilta mutta minulla on ollut paljon mörköjä näissä asioissa. Myös tämän blogin ja instagramin pitäminen on tuntunut huomattavasti helpommalta kuin silloin nuorena, teen omaa juttuani omilla ehdoillani enkä koe enää samalla tavalla painetta siitä minkälaista tämän pitäisi olla.

Onnistumisen tunteet, uuden oppimisen kokemukset ja ylpeys itseä kohtaan ovat aivan uskomattomia voimavaroja. Ajatukseni itsestäni ovat armollisempia, lämpimiä ja tsemppaavia. Tavallaan harmittaa etten ole päässyt tähän pisteeseen aikaisemmin, jos olisin pystynyt olemaan jo nuorena avoimempi, itsevarmempi ja arvostanut itseäni enemmän, olisin välttynyt joiltain ikäviltä asioilta elämässäni. Mutta tiedän etten nyt olisi se mikä olen jos taustalla ei olisi kasvukipuja. Toki vieläkin on tilanteita joissa negatiiviset ajatukset heräävät mutta ne eivät ole lähelläkään samaa luokkaa kuin aiemmin. Hetken märehtimisen jälkeen pystyn järkeilemään asian itselleni niin ettei kaikki aina onnistu eikä se tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä, ja pystyn taas toimimaan normaalisti.

Eniten toivon että pystyisin auttamaan muitakin näkemään kuinka siistejä tyyppejä he ovat ja uskomaan siihen että meillä on kaikki mahdollisuudet ja valtuudet päättää minkälaisiksi halutaan tulla! Sillä miten puhumme ja mitä ajattelemme itsestämme on todellakin väliä ja se vaikuttaa isosti ihan kaikkeen. Elämämme pisin ihmissuhde on itsemme kanssa joten siitä kannattaa pitää huolta. En ole koskaan kuullut että kukaan piiskaisi itseään siitä kuinka paljon ankarampi olisi pitänyt olla itselleen, joten mitäpä jos vältettäisiin omat voivottelut vanhempana alkamalla rakastamaan itseämme jo nyt?

Mitä siulle kuuluu?

Yleinen

Tänään maailman itsemurhien ehkäisypäivänä on ajatuksissa pyöriny kysymys, mikä miut on saanut jaksamaan ja selviämään elämässä eteen tulleista haasteista? Vastaus ei ainakaan ole se että olisin ollut aina tosi vakaa ja rauhallinen, tai että olisin käsitellyt asiat ikäistäni kypsemmin. Noups. Se oli ja on edelleenkin ystävät ja perhe, heidän kanssaan keskustelu ja hiljaa oleminen. Tämä herätti jatkokysymyksen: mites ne keillä ei ole/eivät koe että olisi läheisiä keille asioita jakaa? Pelottava ajatus. Uskallan väittää että yksinäisyys on todella yleistä, ei välttämättä konkreettisesti ympärillä olevien ihmisten määrästä katsottuna mutta henkinen, oman pään sisällä oleva yksinäisyys. Tähän liittyy tunne ettei ole ketään kelle puhua, kuka ymmärtäisi tai välittäisi tarpeeksi.

Aina ei kyllä tunnu siltä että haluaisikaan jutella, tai nähdä ketään. Joskus ainut asia mitä haluaa tehdä on jäädä kotiin peiton alle itkemään. Sekin on ihan ok ja meillä kaikilla on niitä päiviä, joillain itkemistä on enemmän, joillain vähemmän. Olen itsessäni tunnistanut vahvasti sellaisen piirteen, että mitä enemmän mieltä painaa, sitä vetääntyneempi olen. Onneksi tämä on myös aika selkeä elämässäni oleville ihmisille, ja tällaisessa tilanteessa heidän suunnaltaan tuleekin kysymys ”onks kaikki ok, oot ollu jotenki hiljanen?”. Usein tuo kysymys riittää, padot aukeaa ja saan ulos sen mikä mieltäni on painanut. Aina ei kuitenkaan ole helppoa vastata rehellisesti, vaan ennen kuin kerkeää edes rekisteröidä oman suun liikkeet tajuaa sanoneensa ”ei täs mitää, vähä väsyttää.”

Kun on tuollaisessa tilanteessa, ettei saa sanottua omia fiiliksiä ja ajatuksia ääneen, tulee entistä yksinäisempi olo. Jos tuo jatkuu, asiat vaan kasaantuu eikä mitään saa ulos, tulee niitä epätoivon hetkiä että miten tästä muka selviää ja ei nämä asiat järjesty. Mieli tekee temppuja ja löydät itsesi ajattelemasta pahinta mahdollista skenaariota kaikesta, ja myös uskot siihen. Tämä on vaarallinen paikka olla yksin pitkään.

Koska tiedän itse miltä se tuntuu, ja olen myös kokenut kuinka pienillä teoilla ja sanoilla sen saa pysähtymään, käännettyä ympäri tai edes hidastumaan, tiedän kuinka tärkeää on olla se läheinen! Se joka jaksaa kysyä kerta toisensa jälkeen ette mitä kuuluu tai antaa halauksen ihan vaan koska näytät siltä että se voisi olla tarpeen. Olen itse maailman huonoin pitämään yhteyttä ihmisiin ja tämä vaivaa minua. Miten voin tietää, kaipaako joku läheisistäni juttuseuraa, olkapäätä mitä vasten itkeä tai vaikka vaan tsemppihalia jos ei nähdä tai jutella? En mitenkään. Siksi haluankin ryhdistäytyä ja kannustaa muitakin ryhdistäytymään olemaan se tyyppi, joka kysyy mitä kuuluu, kysyy uudestaan, lähtee kylään ja kertoo kuinka tärkeä tämä ihminen sinulle on.

Me kaikki kaivataan ihmiskontakteja, halutaan kuulua osaksi jotain ja tarvitaan joskus tukea arjen ja elämän haasteisiin. Pienet jutut tekee kokonaiskuvan, joten vaikka emme pysty piirtämään toisen kuvaa alusta, muistetaan lisätä niihin väriä ja valoa omalla toiminnallamme!